keskiviikko 23. maaliskuuta 2016
Hiussuoniverkosto
Sydämestä lähtevät valtimot ja sydämeen verta tuovat laskimot erotetaan selkärankaisten verisuonistossa.. Isot valtimot haaroittuvat pikkuvaltimoiksi, jotka haaroittuvat kudoksissa voimakkaasti muodostaen hiussuoniverkoston. Hapen, hiilidioksidin ja aineenvaihduntatuotteiden siirtyminen veren ja kudosten välillä tapahtuu hiussuonissa. Aineiden siirto kudosten ja veren välillä on mahdollista, koska hiussuonet ovat ohutseinäisiä, joten aineiden siirto onnistuu suonten seinämien läpi. Hiussuoniverkosto on tiheä ja niitä on kaikkialla elimistössä. Hiussuonista veri kulkeutuu pikkulaskimoihin, jotka yhtyvät lopulta suuremmiksi laskien onttolaskimoiden kautta takaisin sydämeen.
Sydän
Valokuvissa karitsan sydän avattuna.
Veitsen kärjessä kolmiliuskaläppä.
Rintakehä avattuna.
Ks. hiussuonet.
Paksusuoli
Ohutsuolesta jäljelle jäänyt ruokasula jatkaa paksusuoleen. Paksusuoli on jakaantunut umpisuoleen, paksusuoleen ja peräsuoleen. Umpi- ja paksusuolessa ei ole ruuansulatusnesteitä erittäviä rauhasia, vaan sinne virtaava ruokasula altistuu mikrobikäymiselle, jonka tuloksena paksusuolesta imeytyy vettä ja kivennäisiä. Paksusuoleen voi imeytyä proteiineja, jotka imeytyvät ammoniakkina ja poistuvat virtsana. Lopuksi sulamaton materiaali ja kuona-aineet erittyvät pois elimistöstä peräsuolen kautta.
Ohutsuoli
Ohutsuolen alkuosaan virtaava ruokasula tulee juoksutumahasta mahanportin läpi. Sinne erittyy haima-sappitiehyeen kautta haimasta ja maksasta peräisin olevia ruuansulatusnesteitä, jotka neutraloivat juoksutusmahan hapanta ruokasulaa. Ohutsuolen keskiosa on rakenteeltaan sykkyrämäinen ja ohutsuolen pisin osa. Sinne keskittyy suurin osa koko ohutsuoleen keskittyvästä sulatuksesta ja imeytymisestä. Ohutsuolen loppuosa on lyhyt ja päättyy paksusuoleen.
Ohutsuolessa tapahtuu ravintoaineiden entsymaattinen sulatus ja imeytyminen. Siellä on limaa ja ruuansulatusnesteitä erittäviä rauhasia ja sen pinta on jatkuvasti uudistuvan ja imeytymispintoja lisäävän suolinukan peitossa. Ohutsuolesta imeytyy aminohappoja ja peptidejä sekä glukoosia, pitkäketjuisia rasvahappoja, kivennäisiä ja vettä. Imeytyminen tapahtuu absorboivien solujen läpi. Vettä, natriumia ja klooria imeytyy koko ohutsuolen matkalta.
Ohutsuolessa tapahtuu ravintoaineiden entsymaattinen sulatus ja imeytyminen. Siellä on limaa ja ruuansulatusnesteitä erittäviä rauhasia ja sen pinta on jatkuvasti uudistuvan ja imeytymispintoja lisäävän suolinukan peitossa. Ohutsuolesta imeytyy aminohappoja ja peptidejä sekä glukoosia, pitkäketjuisia rasvahappoja, kivennäisiä ja vettä. Imeytyminen tapahtuu absorboivien solujen läpi. Vettä, natriumia ja klooria imeytyy koko ohutsuolen matkalta.
Maksa
Maksa on tärkeä elin ruuansulatuksen kannalta. Se on aineenvaihdunnan keskuspaikka, joka muokkaa ja jakaa ravintoaineita muiden kudosten käyttöön. Maksan tehtävänä on käsitellä ruuansulatuskanavasta imetyneitä ravintoaineita, hajottaa toksiineja, inaktivoida hormoneja, erittää ylimääräisiä ainesosia virtsaan sekä tuottaa plasman valkuaisaineita, hyytymistekijöitä ja kolesterolia. Maksasolut tuottavat sappinestettä, joka erittyy ohutsuoleen tai varastoituu sappirakkoon. Sappi on tärkeää rasvojen pilkkoutumisessa. Glukoosin muodostus on märehtijän maksan tärkein tehtävä.
Haima
Haima on kaksiosainen. Siihen kuuluu endokriininen eli umpieritteinen osa ja eksokriininen eli avoerittäinen osa. Endokriininen osa erittää hormoneja kuten insuliinia ja glukagonia, jotka vaikuttavat kudoksissa. Eksokriinisessä osassa on haimanestettä, jossa on runsaasti bikarbonaatteja, jotka neutraloivat suolahappoa ja suojaavat pohjukaissuolen limakalvoa. Siellä on myös ruuansulatusentsyymejä kuten lipaasia ja amylaasia. Haimassa tapahtuu myös proteiinien pilkkoutumista peptideiksi ja aminohapoiksi. Haimassa on myös trypsinogeeniä joka tuottaa trypsiiniä, joka aktivoi lisää entsyymien eritystä. Haiman erittämät ruuansulatusnesteet sisältävät hiilihydraatteja, valkuaista ja rasvaa sulattavia entsyymejä.
Juoksutusmaha
Juoksutusmaha vastaa toiminnaltaan yksimahaisten eläinten mahalaukkua. Siellä erittyy ruuansulatusnesteitä, kuten suolahappoa ja ruuansulatusentsyymejä eli pepsiiniä ja lysotsyymiä (sekä vasikalla renniiniä). Mahanesteiden eritys on jatkuvaa. Märehtijän juoksutusmahan pH on hieman korkeampi kuin yksimahaisella, mutta silti riittävä katkaisemaan pötsimikrobien elintoiminnot ja vapauttamaan niiden solunsisällön sulatusta varten.
Juoksutusmahasta ruokasula virtaa mahanportin läpi ohutsuolen alkuosaan. Sinne erittyy myös haima-sappitiehyeen kautta haimasta ja maksasta peräisin olevia ruuansulatusnesteitä, jotka neutraloivat juoksutumahan hapanta ruokasulaa.
Juoksutusmahasta ruokasula virtaa mahanportin läpi ohutsuolen alkuosaan. Sinne erittyy myös haima-sappitiehyeen kautta haimasta ja maksasta peräisin olevia ruuansulatusnesteitä, jotka neutraloivat juoksutumahan hapanta ruokasulaa.
Pötsi
Pötsin pinta on lähes kauttaaltaan noin 10–15 mm pituisten papillien peitossa, joiden tehtävänä on lisätä pötsin imeytymispinta-alaa pötsin mikrobikäymisessä muodostuvien rasva-happojen, ammoniakin sekä kivennäisten ja veden imeytymisen takia.
Pötsimikrobisto koostuu bakteereista, alkueläimistä ja sienistä ja ne muodostavat monipuolisen ekosysteemin pötsissä muodostaen naudalle hyödyllisiä lopputuotteita: haihtuvia rasvahappoja, mikrobimassaa
valkuaisenlähteeksi ja B-vitamiineja. Ne kilpailevat keskenään ravintoaineista, jolloin ruokinnan koostumus vaikuttaa mikrobiston koostumukseen ja pötsikäymisen lopputuotteisiin. Pötsimikrobit kykenevät hajottamaan sellaisia yhdisteitä, joihin ruoansulatusentsyymit eivät kykene esim. selluloosan ja hemiselluloosan sidoksia. Ne saavat energiansa suurimmaksi osaksi hiilihydraattien hajotuksesta. Lisäksi mikrobit tarvitsevat kasvuunsa muita ravintoaineita mm. typellisiä yhdisteitä, kivennäisiä ja vitamiineja.
Mikrobikäymisen sivutuotteena syntyvät lyhytketjuiset haihtuvat rasvahapot ovat pötsistä verenkiertoon imetyessään lypsylehmän tärkein energianlähde.
Pötsin happamoituminen aiheutuu kun pötsissä syntyy niin suuri happomäärä, että happojen imeytyminen ja syljen puskurointikyky ei riitä pitämään happamuutta pötsin toiminnalle optimaalisella tasolla. Oireena pötsin happamoituessa on huono tai vaihteleva ruokahalu, löysä uloste, jossa saattaa nähdä sulamatonta rehua, märepalojen pudottelu, lievät puhaltumiset jne. Maidon rasvaprosentti voi laskea erittäin alas. Pötsin happamoitumista voidaan ehkäistä jakamalla väkirehu useassa erässä eikä liian suuria annoksia kerralla. Ruokinnalla voidaan muutenkin ehkäistä pötsin happamoitumista. Väkirehun ja karkearahun määrän ja laadun on oltava tasapainossa.
Pötsi-verkkomahassa tapahtuvat primääriset supistukset eli sekoitussyklit vaikuttavat koko alueeseen ja sekundääriset supistukset paikallisemmin. Supistukset sekoittavat vasta nieltyä rehua pötsissä ennestään olevaan rehumassaan pitäen sen jatkuvassa liikkeessä ja sekoittaen sisältöä. Sisällön sekoittuminen edistää pötsimikrobien pääsyä kosketuksiin rehun kanssa sekä lopputuotteiden pääsyä kosketuksiin imeytymispintojen kanssa. Sekoitussyklit ovat tärkeitä rehupartikkelien kerrostumisen takia. Pienimmät rehupartikkelit ja neste ovat pohjimmaisina jatkaen matkaansa eteenpäin ruuansulatuksessa, kun taas suuret karkeat rehupartikkelit pötsin yläosassa liikkuvat ruokatorvea pitkin peristalttisesti takaisin suuhun märehditttäväksi. Karkean rehupartikkelin koko pienenee syönnin ja märehtimisen aikana. Myös pötsikäymisen aikana rehupartikkeli vettyy ja sen huokosista poistuu kaasua, jolloin sen solunseinärakenteet haurastuvat ja hajoavat pienemmiksi. Lopputuotteet poistuvat pötsistä imeytymällä verenkiertoon ja edelleen naudan hyväksikäytettäväksi tai kulkeutuvat eteenpäin ruuansulatuksessa.
Pötsimikrobisto koostuu bakteereista, alkueläimistä ja sienistä ja ne muodostavat monipuolisen ekosysteemin pötsissä muodostaen naudalle hyödyllisiä lopputuotteita: haihtuvia rasvahappoja, mikrobimassaa
valkuaisenlähteeksi ja B-vitamiineja. Ne kilpailevat keskenään ravintoaineista, jolloin ruokinnan koostumus vaikuttaa mikrobiston koostumukseen ja pötsikäymisen lopputuotteisiin. Pötsimikrobit kykenevät hajottamaan sellaisia yhdisteitä, joihin ruoansulatusentsyymit eivät kykene esim. selluloosan ja hemiselluloosan sidoksia. Ne saavat energiansa suurimmaksi osaksi hiilihydraattien hajotuksesta. Lisäksi mikrobit tarvitsevat kasvuunsa muita ravintoaineita mm. typellisiä yhdisteitä, kivennäisiä ja vitamiineja.
Mikrobikäymisen sivutuotteena syntyvät lyhytketjuiset haihtuvat rasvahapot ovat pötsistä verenkiertoon imetyessään lypsylehmän tärkein energianlähde.
Pötsin happamoituminen aiheutuu kun pötsissä syntyy niin suuri happomäärä, että happojen imeytyminen ja syljen puskurointikyky ei riitä pitämään happamuutta pötsin toiminnalle optimaalisella tasolla. Oireena pötsin happamoituessa on huono tai vaihteleva ruokahalu, löysä uloste, jossa saattaa nähdä sulamatonta rehua, märepalojen pudottelu, lievät puhaltumiset jne. Maidon rasvaprosentti voi laskea erittäin alas. Pötsin happamoitumista voidaan ehkäistä jakamalla väkirehu useassa erässä eikä liian suuria annoksia kerralla. Ruokinnalla voidaan muutenkin ehkäistä pötsin happamoitumista. Väkirehun ja karkearahun määrän ja laadun on oltava tasapainossa.
Pötsi-verkkomahassa tapahtuvat primääriset supistukset eli sekoitussyklit vaikuttavat koko alueeseen ja sekundääriset supistukset paikallisemmin. Supistukset sekoittavat vasta nieltyä rehua pötsissä ennestään olevaan rehumassaan pitäen sen jatkuvassa liikkeessä ja sekoittaen sisältöä. Sisällön sekoittuminen edistää pötsimikrobien pääsyä kosketuksiin rehun kanssa sekä lopputuotteiden pääsyä kosketuksiin imeytymispintojen kanssa. Sekoitussyklit ovat tärkeitä rehupartikkelien kerrostumisen takia. Pienimmät rehupartikkelit ja neste ovat pohjimmaisina jatkaen matkaansa eteenpäin ruuansulatuksessa, kun taas suuret karkeat rehupartikkelit pötsin yläosassa liikkuvat ruokatorvea pitkin peristalttisesti takaisin suuhun märehditttäväksi. Karkean rehupartikkelin koko pienenee syönnin ja märehtimisen aikana. Myös pötsikäymisen aikana rehupartikkeli vettyy ja sen huokosista poistuu kaasua, jolloin sen solunseinärakenteet haurastuvat ja hajoavat pienemmiksi. Lopputuotteet poistuvat pötsistä imeytymällä verenkiertoon ja edelleen naudan hyväksikäytettäväksi tai kulkeutuvat eteenpäin ruuansulatuksessa.
Verkkomaha
Verkkomahan epiteeli muodostuu mehiläiskennomaisesta rakenteesta, koska sen sisäpuolinen limakalvo on verkkomaisten poimujen peitossa. Poimuissa on lihassäikeitä ja kun verkkomaha supistuu, poimuihin jää lyhyitä rehusäikeitä. Hienommat osaset työntyvät satakertaan, karkeammat palaavat pötsiin.
Mahat
Aikuisella naudalla on neliosainen maha, johon kuuluu pötsi, verkkomaha, satakerta ja juoksutusmaha. Vasikan ruuansulatus muistuttaa enemmän yksimahaisen ruuansulatusta, koska etumahat (pötsi, satakerta ja verkkomaha) ovat vielä toimimattomia. Vasikan käyttämä maito menee suoraan märekourun kautta juoksutusmahaan ohittaen etumahat.
Aikuisella naudalla etumahat vievät suurimman osan, noin 2/3, vatsaontelon tilavuudesta. Etumahoissa tapahtuu rehun mikrobiologinen sulatus. Pötsistä ja verkkomahasta käytetään usein yhteisnimitystä pötsi-verkkomaha, koska käytännöllisesti katsoen ne muodostavat yhtenäisen osaston.
Satakerta
Satakerta on pyöreähkö elin, joka on erikokoisten liuskamaisten lehtien täyttämä. Lehtien pintojen papillit lisäävät imeytymispinta-alaa. Satakerrassa tapahtuu myös jossain määrin mikrobiaalista sulatusta. Sieltä imeytyy jonkin verran haihtuvia rasvahappoja, lisäksi kivennäisiä ja erityisesti vettä. Satakerta myös pumppaa rehusulaa verkkomahasta juoksutusmahaan, jolloin osa nesteestä ohittaa satakerran.
Ruokatorvi
Ruokatorvesta ravinto siirtyy neljästä mahasta ensimmäiseen, pötsiin ja sieltä pötsin supistukset työntävät rehumassaa takaisin ruokatorveen ja eteenpäin ruuansulatuksessa. Märehtijän ruokatorvessa rehu kulkee molempiin suuntiin: peristalttiset supistukset vievät rehua pötsiä kohti ja antiperistalttiset supistukset tuovat rehua eli märepalaa takaisin suuhun märehdittäväksi.
Ruokatorvea pitkin kulkeutuvat myös pötsikäymisessä syntyneet kaasut röyhtäilyjen mukana ulos, joita ovat metaani CH4 ja hiilidioksidi CO2. Märehtiminen mahdollistaakin samanaikaisen laiduntamisen ja syömisen sekä rehun nopean nielemisen. Märehtiminen pienentää rehun partikkelikokoa ja samalla lisää sen pinta-alaa mikrobikäymistä varten.
Nielu
Naudan ruuansulatusjärjestelmä on erikoistunut hyväksikäyttämään kuitupitoista ravintoa eli nauta (märehtijä) elää symbioosissa etumahoissaan elävien kuitua hajottavien mikrobien kanssa.
Märehtijän ruuansulatuksen ainutlaatuisuudesta johtuen nautaa voidaan ruokkia monipuolisesti. Ruokinnan haasteena kuitenkin on, että nautaa ruokittaessa ruokitaan myös pötsimikrobeja. Siksi sekä naudan että mikrobien elintoiminnot ja ravintoaineiden tarpeet on tunnettava.
Syödessään nauta pureskelee rehun hyvin pintapuolisesti märehtiäkseen sen myöhemmin uudelleen. Syömisen aikana rehuun sekoittuu sylkeä. Sitä erittyy naudan parillisista korvanalus-, leuanalus-, kielenalus-, kurkunpää-, poski- ja huulisylkirauhasista. Sylki helpottaa pureskelua ja nielemistä. Ennenkaikkea se neutralisoi pötsikäymisessä muodostuvia haihtuvia rasvahappoja. Syljessä on runsaasti bikarbonaatteja ja fosfaatteja, jotka puskuroivat hyvin pötsin pH:ta alueella 7,5-5,5.
Sylkeä muodostuu sitä enemmän, mitä enemmän nauta käyttää aikaa rehun pureskelemiseen. Kuitupitoinen karkearehu stimuloi syljen eritystä enemmän kuin väkirehu ja estää pötsin happamoitumista. Näin ollen lypsylehmän ruokinnassa on oltava riittävästi kuitua
Bikarbonaatti
Fosfaatti
Voihappo (Haihtuva rasvahappo)
Ruokatorvi
Etusivu
1- Verenkierto
2- Hermosto
3- Ruoansulatus
4- Luusto
5- Sorkat
6- Hedelmällisyys
7- Rehuntuotanto
8- Utareterveys
2- Hermosto
3- Ruoansulatus
4- Luusto
5- Sorkat
6- Hedelmällisyys
7- Rehuntuotanto
8- Utareterveys
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)