Utareterveys

Utareterveyttä tulee tarkkailla säännöllisesti mm. lukemalla utareterveyteen ja maidon laatuun liittyviä tietoja. Tätä seurataan mittaamalla maidosta somaattisten solujen määrää. Somaattiset solut ovat ns. syöjäsoluja mm. valkosoluja. Kun somaattiset solut lisääntyvät se kertoo, että utareessa on jotain jota vastaan solut hyökkäävät. E-luokan maidossa saa olla enintään 250 000 solua/ml, 1 luokan maidossa 250 000 - 400 000 solua/ml ja harvinaisemmassa 2. luokan maidossa on jo yli 400 000 solua/ml. Terveen lehmän somaattisten solujen määrä on alle 50 000. Solupitoisuutta seurattaessa kannattaa kiinnittää huomiota sekä maitotankissa olevan maidon sekä yksittäisen lehmän solujen määrään. Mittalypsy tehdään joka kuukausi ja joka toinen kuukausi joka lehmältä otetaan maitonäyte toimitettavaksi laboratorioon.

Vetimen sulkijalihas pysyy avoinna vielä noin puoli tuntia lypsyn jälkeen, jolloin se on alttiina utaretulehduksen aiheuttajille. Utaretulehduksen ehkäisyssä onkin tärkeää utarehygienia. Taudin syntyyn vaikuttaa myös aina tartunnan voimakkuus ja eläimen oma vastustuskyky. Oireet vaihtelevat kuolemaan johtavista verenmyrkytyksistä lievempiin piileviin tulehduksiin. Äkilliset tulehdukset voivat olla kuumeisia tai vain utare- ja maitomuutoksia aiheuttavia. Lievät, piilevät tulehdukset aiheuttavat vain solupitoisuuden nousun maidossa.

Vedinkanava halkaistuna

Utaretulehdus on lypsylehmien sairaus. Se on taloudellisesti ongelmallisin sairaus tilalla alentaen maitotuotosta, lisäten eläinlääkärikuluja ja työmäärää lypsettäessä lääkittyä eläintä erillään. Tulehdus syntyy jos vedinkanavan läpi utareeseen pääsee ihon tai ympäristön bakteereita eivätkä utareen puolustustekijät kykene tuhoamaan niitä nopeasti. Tavallisia tulehduksen aiheuttajia ovat streptokokit, stafylokokit ja kolibakteerit sukulaisineen. Näiden lisäksi on myös harvinaisempia bakteerilajeja kuten bacillukset ja kokit.

Hyvä utarehygienia alkaa puhtaista ja kuivista tiloista. Makuuparsien kuivitus edesauttaa lehmien puhtaana pitoa. Myös lehmän puhtaus on tärkeää, koska se vaikuttaa myös suoraan työtehoon. On ensisijaisen tärkeää, että lehmät ovat jatkuvasti puhtaita eikä utareita tarvitse puhdistaa erityisen paljon lypsyn yhteydessä. Lypsyhygienia on tärkeää vetimen sulkijalihasten ollessa auki. Utareiden on oltava puhtaat ja kuivat. Utareita putsattaessa liinojen tulee olla puhtaita tai kertakäyttöisiä, vähintään yksi kutakin lehmää kohti. Lypsyn jälkeen vetimet käsitellään vedinkastolla, mikä desinfioi vetimet. Lypsylaitteisto tulee puhdistaa ja huuhdella joka kerta. Maidon laatua ja koostumusta on tarkkailtava. Lypsykoneen ja lypsylaitteiston tulisi olla kunnossa, esimerkiksi lypsinten nännikumit ja lypsyjärjestelmän muut kumiosat tulee vaihtaa säännöllisin väliajoin. Stressitekijät alentavat eläimen vastustuskykyä, joten stressitekijöiden vähentäminen ennaltaehkäisee eläimen sairastumista.

Ks. Maidon mikrobit

Kiimankierto

Esikiiman aikana suurin follikkeli kehittyy kiimafollikkeliksi ja kehittyessään se erittää keltarauhasen surkastuttua estrogeenihormonia, joka aiheuttaa kiimakäyttäytymistä ja muutoksia sukuelimissä. Kohdussa ja muissa sukuelimissä verenkierto lisääntyy, joka aiheuttaa sukuelinten turpoamista ja liman eritystä. Esikiiman alkuvaiheessa lima on savuharmaata ja paksua, ja lima muuttuu kirkkaammaksi ja venyvämmäksi varsinaisen kiiman lähestyessä.  Selviä kiiman merkkejä on lehmän alla seisominen, joka on helposti havaittavissa laitumella, pihatoissa ja jaloittelutarhoissa. Esikiimassa lehmä hyppää itse innokkaasti, mutta väistää jos toinen lehmä pyrkii sen selkään.

Kiima

Verenkierto sukuelimissä vilkastuu entisestään ja sukuelimistä valuva lima muuttuu kristallinkirkkaaksi ja venyväksi. Kiiman kesto vaihtelee yksilöittäin, joka voi olla 12-15h, mutta joskus vain muutama tunti. Levottomuus yleensä lisääntyy varsinaisen kiiman aikana.

Jälkikiiman aikana tapahtuu ovulaatio eli munasolu irtoaa munasarjasta (n. 30 tuntia seisovan kiiman alusta). Ovulaatiokohtaan alkaa kehittyä keltarauhanen samaan aikaan, kun munasolu viipyy munanjohtimessa. Kehittyvä keltarauhannen aloittaa progesteronituotannon riippumatta siitä tapahtuiko hedelmöitystä vai ei. Progesteronitason pitäisi nousta jyrkästi kiiman jälkeisinä päivinä.
Jälkikiiman aikana lehmä ei anna enää toisten hyppiä selkäänsä, mutta saattaa itse hyppiä ja olla levoton. Lima muuttuu sitkeäksi eikä ole enää yhtä kirkasta kuin kiimassa.

Keltarauhasvaihe eli välikiima on kiimakierron vaiheista pisin. Progesteronipitoisuuden noustessa kohdun olosuhteet muuttuvat alkiolle suotuisaksi. Jos eläin jää kantavaksi eli hedelmöitys on tapahtunut keltarauhanen jatkaa progesteronin tuotantoa aina poikimiseen saakka. Keltarauhanen jatkaa progesteronin tuotanto, koska korkea progesteronipitoisuus on välttämätön tiineyden etenemiselle. Jos hedelmöitystä ei ole tapahtunut tai hedelmöittynyt munasolu ei pysty kehittymään, keltarauhanen jatkaa vain kiimakierron 16.-17. päivään asti. Keltarauhasen tuhoutuessa progesteronipitoisuus laskee nopeasti ja lehmä tulee uudestaan kiimaan.

Ketoosi

Ketoosi on aineenvaihduntahäiriö, joka johtuu poikimisen jälkeisestä negatiivisesta energiataseesta, veren ja maksan puutteesta ja rasvan mobilisaation lisäyksestä, jolloin syntyy alhainen verensokeri ja vapaita rasvahappoja (FFA) kertyy verenkiertoon (rasvahapot, joissa on alle kuusi hiiltä, ovat vesiliukoisia). Normaalisti ketoaineita muodostuu maksassa, utareessa ja pötsin seinämässä; ketoosissa niitä ei muodostu pötsin seinämässä, mutta utareessa sitäkin enemmän. Ketoosi voi olla primaari eli energiavajeesta johtuva tai sekundaarinen eli muun sairauden aiheuttama alentunut energiansaanti.

Ennaltaehkäisy
Ketoosin tärkeimpiä ennaltaehkäisy keinoja ovat naudan syöntikyvyn ylläpitö umpikauden yli ja kiinnittämällä erityistä huomiota korkeatuottoisten lehmien ruokintaan. Rehussa on oltava riittävästi ja monipuolisesti energiaa, riittävästi kuitua (myös sulavaa esim. leike tai vehnänlese) ja proteiinia, josta osa on pötsissä hajoavaa (säilörehu) ja osa hajoamatonta (soija- tai rypsirouhe). Umpikaudella lehmälle olisi hyvä syöttää pääasiassa esim. olkea, joka ei ole läheskään niin sulavaa kuin säilörehu. Eläinten syönnin tarkkailu helpottaa ketoosin havaitsemisen aikaisessa vaiheessa, joten hoitotoimenpiteisiin voi ryhtyä aikaisessa vaiheessa.

Oireet
Helposti havaittavia ketoosin oireita ovat esim. ruokahalun lasku. Ensin jauhot eivät maistu, sitten säilörehu ja viimeisenä heinäkään ei enää maistu. Muita selviä oireita ovat laihtuminen, eläin on kuivannäköinen ja voi esiintyä picaa eli ruoaksi tarkoittamattomien asioiden syömistä, maidontuotanto laskee ja uloste on kuivaa ja kiiltävää. Eläin voi juoda paljon ja virtsa on väritöntä. Tyypillistä on myös depressio sekä asetonin haju hengityksessä, virtsassa ja maidossa.

Hoito
Hoitomenetelmiä, jotka saattavat auttaa taudin kulkua ovat, kortisoniruiske, vitamiinit ja sokeriliuos, joka tulee antaa ruiskeena, eikä suun kautta, koska se muuttuu pötsissä rasvahapoiksi eikä nauta voi hyödyntää sitä. Jatkohoitona voi antaa suun kautta propyleeniglykolivalmistetta, josta maksa valmistaa glukoosia. Lypsyn rajoittaminen voi olla toimiva hoitomenetelmä, mutta vaarana on etenkin kova tuottoisilla lehmillä, että lehmä sairastuu utaretulehdukseen. Huomiota kannattaa kiinnittää ruokintakertojen lukumäärään ja annoskokoihin. Väkirehu olisi hyvä jakaa esim. nejässä erässä ja korkeintaan kolmen kilon annoksina. Lehmällä tulisi myös olla hyvälaatuista karkearehua ja vettä aina saatavilla. Ketoosi saattaa parantua itsestäänkin noin viikoss​a.

• • Jatkohoitona voidaan antaa suun kautta annettavaa propyleeniglykolivalmistetta, josta maksa valmistaa glukoosia.​
  • Lypsyn rajoittaminen voi toimia hoitomenetelmänä (vaara sairastua utaretulehdukseen)​
  • Huomion kiinnittäminen ruokintakertojen lukumäärään ja kerta-annoskokoihin (väkirehu neljässä erässä max. 3 kg annoksina, hyvälaatuista karhearehua ja vettä aina saatavilla)​
  • Hoitamattakin ketoosilehmä saattaa parantua itsestään noin viikossa.​

• • Hoitomenetelmiä, jotka saattavat auttaa taudin kulkua: ​

  - kortisoniruiske​

  - sokeriluios (tulee antaa ruiskeena, eikä suun kautta, koska se muuttuu pötsissä rasvahapoiksi eikä nauta voi hyödyntää sitä.)​

  - vitamiinit​

  • Jatkohoitona voidaan antaa suun kautta annettavaa propyleeniglykolivalmistetta, josta maksa valmistaa glukoosia.​
  • Lypsyn rajoittaminen voi toimia hoitomenetelmänä (vaara sairastua utaretulehdukseen)​
  • Huomion kiinnittäminen ruokintakertojen lukumäärään ja kerta-annoskokoihin (väkirehu neljässä erässä max. 3 kg annoksina, hyvälaatuista karhearehua ja vettä aina saatavilla)​
  • Hoitamattakin ketoosilehmä saattaa parantua itsestään noin viikossa.​

• • Hoitomenetelmiä, jotka saattavat auttaa taudin kulkua: ​

  - kortisoniruiske​

  - sokeriluios (tulee antaa ruiskeena, eikä suun kautta, koska se muuttuu pötsissä rasvahapoiksi eikä nauta voi hyödyntää sitä.)​

  - vitamiinit​

  • Jatkohoitona voidaan antaa suun kautta annettavaa propyleeniglykolivalmistetta, josta maksa valmistaa glukoosia.​
  • Lypsyn rajoittaminen voi toimia hoitomenetelmänä (vaara sairastua utaretulehdukseen)​
  • Huomion kiinnittäminen ruokintakertojen lukumäärään ja kerta-annoskokoihin (väkirehu neljässä erässä max. 3 kg annoksina, hyvälaatuista karhearehua ja vettä aina saatavilla)​
  • Hoitamattakin ketoosilehmä saattaa parantua itsestään noin viikossa.​

Rehuntuotanto

Laadukas säilörehu

Laadukkaan säilörehun aikaansaamiseksi pelto täytyy olla kunnossa vesitaloudeltaan ja ennen kaikkea tasainen. Pellolla on myös hyvä olla viljelykiertoa joka helpottaa rikkakasvi- ja tautipaineita. Nurmen lannoitus voidaan tehdä karjanlannalla ja lisälannoittaa vielä väkilannoitteilla. Karjanlanta tulisi levittää sijoittamalla nurmeen enintään 10cm sänkeen jotta nurmi ei vahingoitu toimenpiteessä ja lanta ei sotke nurmea. Sijoittamalla levitetty karjanlanta ei myöskään sekoitu korjuussa säilörehuun, eikä näin huononna säilörehun laatua. Säilörehun korjuussa säilöntä on sen laadun kannalta tärkein vaihe, joten se täytyy tehdä huolella. Säilöntäainemäärä tulee olla oikea ja laakasiiloihin rehun tiivistäminen riittävää. Säilörehu-analyysi voidaan ottaa myös korjuu vaiheessa, jonka avulla voidaan tehdä karkea ruokintasuunnittelu.

Nurmen perustaminen

Nurmi perustetaan yleensä suojakasvin kanssa. Ennen nurmen kylvöä on torjuttava kestorikat ja tehtävä pellon perusparannukset kuntoon (vesitalous, muodot, kantavuus). Lohko on hyvä myös kalkita. Kylvön yhteydessä tehtävä hivenlannoitus varmistaa hyvän ravinnetason koko nurmikierrolle. Karjanlanta kannattaa myös hyödyntää. Perustamisvaiheessa nurmelle voidaan antaa ravinteita maahan varastoon. Tämä koskee erityisesti fosforia, joka huuhtoutuu helposti pintalevityksessä. Fosforin käyttömäärä riippuu maan viljavuusluokasta. Myös ympäristötukiehtojen fosforin tasaus 5 vuoden ajanjaksolla kannattaa hyödyntää. Nurmi voidaan perustaa suojaviljaan tai ilman suojaviljaa. Suojaviljana yleisimmin on käytetty aikaisin puitavaa ohraa. Suojavilja pyritään kylvämään mahdollisimman aikaisin, jolloin se voidaan puida pitkään sänkeen joka suojaa nurmea. Suositeltava kylvömäärä nurmella on 20-23 kg hehtaarille. Kylvösyvyys on 1-2 cm. Muokkaus tehdään enintään 5 cm asti.

Nurmen viljelyyn tarvittavia koneita

Kyntöaurat

Paluuauramallia

Lietekärry, tässä sijoittava multain

Joustopiikkiäes

Kylvölannoitin, jossa myös heinänsiemenen kylvolaite

Jyrä

Korjuun ajoitus

Kasvuston lohkokohtainen tarkkailu ennen säilörehun korjuuta on ensiarvoisen tärkeää, jotta saadaan selville nurmen optimaalinen korjuuajankohta. Lohkokohtainen korjuusuunnitelma kannattaa tehdä kasvustojen ja peltojen sijainnin pohjalta. Koneet pitää olla jo lähtövalmiina, kun ensimmäinen timotei on tupessa. Pellolle on mentävä tarpeeksi aikaisin.

Niitto

Nurmen katkaisu eli niitto tai niittomurskaus tehdään siihen työhön tarkoitetuilla koneilla. Niitossa nurmi vain katkaistaan ja luoko menee karholle tai levälleen, niittomurskaus tekee myös esimurskauksen koko rehumassalle ja näin noputtaa sen kuivumista karholla.
Niitto tehdään 6-10cm korkeuteen riippuen maalajista ja epätasaisuudesta. Sopiva niittokorkeus helpottaa seuraavia työvaiheita ilman epäpuhtauksien joutumista säilörehuun. Liian lyhyeen sänkeen nitto ei siis kannata. Se on myös tehtävä huolella ilman karhon polkemista, jotta epäpuhtauksia ei pääse tulevaan säilörehuun

Karhotus

Karhotuksella tarkoitetaan niittokoneen tai niittomurskaimen tekemien karhojen yhdistämistä, joka tehostaa korjuukonetta huomattavasti.

Rehun korjuu

Rehun korjuuseen on monia eri tapoja, ajosilppuri on yksi niistä, joka on niistä tehokkain. Ajosilppuri kerää rehun karholta ja silppuaa sen hakkurilla 15-40mm pituiseksi silpuksi jonka se sitten puhaltaa kuljetusvaunuun.

Lietteen levitys nurmelle

Lietteen levityksen nurmelle tehdään heti ensimmäisen sadonkorjuun jälkeen. Se voidaan tehdä sijoittamalla tai pintaan levityksenä. Sijoittamalla voidaan levittää veitsillä tai kiekoilla. Pintaan levitys voidaan tehdä joko pelkällä lautasella levitettynä tai letkulevittimellä joka on näistä paljon parempi vaihtoehto, sen sijoittavuuden kannalta. Lietteen pintaan levitys on vähentynyt sijoittamisen tukemisen ansiosta.

Vredo lietteenlevitys sijoittavalla kiekkomultaimella

Lietteen levitys letkulevittimellä

Väkilannoitteen levitin

Ks. Tärkeimmät rehuvilja-ja nurmikasvilajit ja Rehun mikrobit

Eläinsolu

Eläinsolun rakennekuva soluelimineen

Sorkat

Naudan sorkassa kiillekerros pitää kosteuden sorkassa. Sarveissorkka suojaa sorkan sisempiä osia. Sarveisseinämä kasvaa noin 5 mm/vrk. Sarveisen kovuuteen vaikuttavat ympäristöolosuhteet ja sorkkaterveys. Martosorkka on elävää kudosta, jossa on paljon hermoja ja verisuonia. Valkoviivan rakenne on säikeinen. Se yhdistää sorkan kuolleen osan eli sarveisen ja elävän osan eli martosorkan. Valkoviiva on sorkan heikoin rakenne. 

Sorkkaterveys

Puhdas navetta ja puhtaat lehmät ovat avainasemassa eläimen hyvinvoinnin kannalta. Nauta pitää vakaasta ja pehmeästä alustasta, joka kertoo jo paljon sorkkaterveyteen vaikuttavista tekijöistä. Sorkkasairaudet jaetaan kolmeen ryhmään: aineenvaihdunnallisiin, tartunnallisiin ja muihin sorkkasairauksiin. Sorkkasairaudet aiheuttavat merkittäviä taloudellisia tappioita lypsykarjatilalla pienentäen maitotuotosta. On myös huomattavaa, että sorkkasairaudet ovat lisääntyneet pihattojen yleistyessä, koska lattiat ovat lähes aina betonia, lannan poisto ei välttämättä ole tehokasta ja eläimillä on samat kulkureitit, jolloin tautien leviäminen on nopeampaa.

Kaikilla  sorkkasairauksilla on oma aiheuttajamikrobinsa. Näitä mikrobeja on yleensä tarjolla ylen määrin lypsykarjan ympäristössä. Epidemiaksi taudit puhkeavat vasta, kun eläinten ympäristön olosuhteet alkavat heikentää sorkan vastustuskykyä (kosteus, lannassa ja mudassa kahlaaminen sekä hiertymät ja tapaturmat). Kun tautipaine kasvaa riittävän suureksi, tauti leviää erittäin nopeasti.

Mikrobien aiheuttamia sorkkasairauksia:

Sorkkavälin ihontulehdus (interdigital dermatitis) 

-aiheuttajana on ulosteen Bacteroides nodosus-bakteeri 

-huonot ympäristöolot altistavat helposti sorkkavälin ihontulehdus tartunnalle 

-näkyy muutoksena iholla ilman, että jalka on selvästi kipeä 

-iholta tulehdus voi levitä päkiäisiin -> tällöin sarveinen kannalta päin irtautuu verisorkasta ->kantasyöpymä 

-sorkkavälin syvempi tulehdus aiheuttaa vakavan ontumisen, kuumetta, ruokahalun laskemista, yms. 

-sorkkavälissä on tyypillinen haju  

-syvissä tulehduksissa tarvitaan antibiootteja yleishoitona 

-altistaa eläimen myös muille tartunnallisille sorkkasairauksille 

-hoitona kuparisulfaattia sisältäviä sorkkakylpyjä (5 – 10 %: n liuos)

Sorkkavälin ajotulehdus (interdigital necrobasillosis tai interdigital phlegmon)

-ihon syvemmän kerroksen tulehdus
-syynä ovat ihon haavoista sisään päässeet kuoliobakteerit kuten Fusobacterium necrophorum
-aiheuttaa märkä ja kostea, ammoniakkipitoinen ympäristö (ensin sorkkavälin ihotulehduksen ja bakteeri menee ihon läpi syvempiiin kudoksiin aiheuttaen vakavan ontumisen)
-sorkkavälin iho voi vaurioitua huonoista rakenteista tai jatkuvasta kosteasta ja epähygieenisestä ympäristöstä
-sorkan yläpuolella näkyy aluksi selvä tuvotus ja eläin on hyvin kipeä, usein myös kuumeinen - parin vrkn sisällä sorkkien välinen iho voi puhjeta ja pahanhajuista märkäeritettä voi purkautua
-antibioottikuuri välttämätön paikallishoidon ja hygienian kohentamisen lisäksi
-prokaiinipenisilliini lihakseen tavanomaisella annoksella 5 päivän ajan tehoaa aiheuttajabakteeriin
-voi levitä hallitsemattomasti koko karjassa -> sairastuneiden eristäminen ja olosuhteiden korjaaminen ovat välttämättömiä toimenpiteitä

Sorkka-alueen ihotulehdus (digital dermatitis)

-uusi vaiva Suomessa
-mahdollisesti saanut alkunsa tehomaatalouden johdettua suuriin eläinyksiköihin ja ylikuormitettujen laidunten ja pihattojen tultua ulosteiden likaamiksi
-lehmän ruuansulatuksessa mukana spirokeetta-bakteereita, jotka kulkeutuvat ulosteen mukana lehmän jalkoihin ja ovat oletettavasti mukana aiheuttamassa ihon tulehdusta
-osa aiheuttajista on luontaisesti lehmän pötsin bakteereita, vaivaa ei voida täysin torjua
-hoitoina käytetty mm. sorkkakylpyjä ja antibioottihoitoja vaihtelevin tuloksin
-kuparisulfaattikylpyjen kanssa lähes yhtä tehokkaaksi osoittautunut pelkän vesisuihkun avulla jalkojen puhdistaminen
-tehokkaampaa on talviaikainen eläinten ulkoiluttaminen hangessa

Sorkan kantasyöpymä

-kuuluu ympäristön aiheuttamiin vaivoihin kuten sorkkavälin ihotulehdus ja esiintyvätkin usein yhdessä (sama bakteeri Dichelobacter nodosus)
-sorkan kanta syöpyy -> sarveistaskuja (keräävät likaa)
-aiheuttaa ontumista, jalan asento muuttuu
-hoitona suositellaan sorkanhoidon lisäksi ympäristöolojen kohentamista, sorkkakylpyjä ja talvella ulkoiluttamista hangessa

!

Eläinten hyvinvoinnista ja olosuhteista huolehtiminen on tärkeää. Eläinten liikkumista tulee tarkkailla ja huolehtia sorkkahoidosta.  Sorkkien puhtaus vaikuttaa myös utareiden puhtauteen. 

Luusto

 

1.Yläleukaluu                                                                        

2. Alaleukaluu                                                  

3. Kaulanikamat                                                                  
4. Atlasnikamat                                                          
5. Tappinivel                                                                      
6. Rintanikamat                                                  
7. Lannenikamat                                
8. Ristinikamat                                
9. Häntänikamat

10. Olkavarrenluu   

11. Kyynär- ja värttinäluu  

12. Etupolvi      

13. Kämmenluu 

14. Vuohisluu

15. Kruunuluu, kehäluu

16. Sorkkaluu

17. Rintalasta

18. Lapaluu

19. Kylkiluu

20. Lantio

21. Reisiluu

22. Sääriluu

23. Kinnernivel

24. Jalkapöydän luut

Hiussuoniverkosto

Sydämestä lähtevät valtimot ja sydämeen verta tuovat laskimot erotetaan selkärankaisten verisuonistossa.. Isot valtimot haaroittuvat pikkuvaltimoiksi, jotka haaroittuvat kudoksissa voimakkaasti muodostaen hiussuoniverkoston. Hapen, hiilidioksidin ja aineenvaihduntatuotteiden siirtyminen veren ja kudosten välillä tapahtuu hiussuonissa. Aineiden siirto kudosten ja veren välillä on mahdollista, koska hiussuonet ovat ohutseinäisiä, joten aineiden siirto onnistuu suonten seinämien läpi. Hiussuoniverkosto on tiheä ja niitä on kaikkialla elimistössä. Hiussuonista veri kulkeutuu pikkulaskimoihin, jotka yhtyvät lopulta suuremmiksi laskien onttolaskimoiden kautta takaisin sydämeen.

Sydän

Valokuvissa karitsan sydän avattuna.

Veitsen kärjessä kolmiliuskaläppä.

Rintakehä avattuna.

Ks. hiussuonet.

Verenkierto

Sydän
Hiusuonet

Hermosto-Neuroni

Paksusuoli

Ohutsuolesta jäljelle jäänyt ruokasula jatkaa paksusuoleen. Paksusuoli on jakaantunut umpisuoleen, paksusuoleen ja peräsuoleen. Umpi- ja paksusuolessa ei ole ruuansulatusnesteitä erittäviä rauhasia, vaan sinne virtaava ruokasula altistuu mikrobikäymiselle, jonka tuloksena paksusuolesta imeytyy vettä ja kivennäisiä. Paksusuoleen voi imeytyä proteiineja, jotka imeytyvät ammoniakkina ja poistuvat virtsana. Lopuksi sulamaton materiaali ja kuona-aineet erittyvät pois elimistöstä peräsuolen kautta.

Ohutsuoli

Ohutsuolen alkuosaan virtaava ruokasula tulee juoksutumahasta mahanportin läpi. Sinne erittyy haima-sappitiehyeen kautta haimasta ja maksasta peräisin olevia ruuansulatusnesteitä, jotka neutraloivat juoksutusmahan hapanta ruokasulaa. Ohutsuolen keskiosa on rakenteeltaan sykkyrämäinen ja ohutsuolen pisin osa. Sinne keskittyy suurin osa koko ohutsuoleen keskittyvästä sulatuksesta ja imeytymisestä. Ohutsuolen loppuosa on lyhyt ja päättyy paksusuoleen.
Ohutsuolessa tapahtuu ravintoaineiden entsymaattinen sulatus ja imeytyminen. Siellä on limaa ja ruuansulatusnesteitä erittäviä rauhasia ja sen pinta on jatkuvasti uudistuvan ja imeytymispintoja lisäävän suolinukan peitossa. Ohutsuolesta imeytyy aminohappoja ja peptidejä sekä glukoosia, pitkäketjuisia rasvahappoja, kivennäisiä ja vettä. Imeytyminen tapahtuu absorboivien solujen läpi. Vettä, natriumia ja klooria imeytyy koko ohutsuolen matkalta.

Maksa

Maksa on tärkeä elin ruuansulatuksen kannalta. Se on aineenvaihdunnan keskuspaikka, joka muokkaa ja jakaa ravintoaineita muiden kudosten käyttöön. Maksan tehtävänä on käsitellä ruuansulatuskanavasta imetyneitä ravintoaineita, hajottaa toksiineja, inaktivoida hormoneja, erittää ylimääräisiä ainesosia virtsaan sekä tuottaa plasman valkuaisaineita, hyytymistekijöitä ja kolesterolia. Maksasolut tuottavat sappinestettä, joka erittyy ohutsuoleen tai varastoituu sappirakkoon. Sappi on tärkeää rasvojen pilkkoutumisessa. Glukoosin muodostus on märehtijän maksan tärkein tehtävä.

Haima

Haima on kaksiosainen. Siihen kuuluu endokriininen eli umpieritteinen osa ja eksokriininen eli avoerittäinen osa. Endokriininen osa erittää hormoneja kuten insuliinia ja glukagonia, jotka vaikuttavat kudoksissa. Eksokriinisessä osassa on haimanestettä, jossa on runsaasti bikarbonaatteja, jotka neutraloivat suolahappoa ja suojaavat pohjukaissuolen limakalvoa. Siellä on myös ruuansulatusentsyymejä kuten lipaasia ja amylaasia. Haimassa tapahtuu myös proteiinien pilkkoutumista peptideiksi ja aminohapoiksi. Haimassa on myös trypsinogeeniä joka tuottaa trypsiiniä, joka aktivoi lisää entsyymien eritystä. Haiman erittämät ruuansulatusnesteet sisältävät hiilihydraatteja, valkuaista ja rasvaa sulattavia entsyymejä. 

Juoksutusmaha

Juoksutusmaha vastaa toiminnaltaan yksimahaisten eläinten mahalaukkua. Siellä erittyy ruuansulatusnesteitä, kuten suolahappoa ja ruuansulatusentsyymejä eli pepsiiniä ja lysotsyymiä (sekä vasikalla renniiniä). Mahanesteiden eritys on jatkuvaa. Märehtijän juoksutusmahan pH on hieman korkeampi kuin yksimahaisella, mutta silti riittävä katkaisemaan pötsimikrobien elintoiminnot ja vapauttamaan niiden solunsisällön sulatusta varten.
Juoksutusmahasta ruokasula virtaa mahanportin läpi ohutsuolen alkuosaan. Sinne erittyy myös haima-sappitiehyeen kautta haimasta ja maksasta peräisin olevia ruuansulatusnesteitä, jotka neutraloivat juoksutumahan hapanta ruokasulaa.

Pötsi

Pötsin pinta on lähes kauttaaltaan noin 10–15 mm pituisten papillien peitossa, joiden tehtävänä on lisätä pötsin imeytymispinta-alaa pötsin mikrobikäymisessä muodostuvien rasva-happojen, ammoniakin sekä kivennäisten ja veden imeytymisen takia.
Pötsimikrobisto koostuu bakteereista, alkueläimistä ja sienistä ja ne muodostavat monipuolisen ekosysteemin pötsissä muodostaen naudalle hyödyllisiä lopputuotteita: haihtuvia rasvahappoja, mikrobimassaa
valkuaisenlähteeksi ja B-vitamiineja. Ne kilpailevat keskenään ravintoaineista, jolloin ruokinnan koostumus vaikuttaa mikrobiston koostumukseen ja pötsikäymisen lopputuotteisiin. Pötsimikrobit kykenevät hajottamaan sellaisia yhdisteitä, joihin ruoansulatusentsyymit eivät kykene esim. selluloosan ja hemiselluloosan sidoksia. Ne saavat energiansa suurimmaksi osaksi hiilihydraattien hajotuksesta. Lisäksi mikrobit tarvitsevat kasvuunsa muita ravintoaineita mm. typellisiä yhdisteitä, kivennäisiä ja vitamiineja. 
Mikrobikäymisen sivutuotteena syntyvät lyhytketjuiset haihtuvat rasvahapot ovat pötsistä verenkiertoon imetyessään lypsylehmän tärkein energianlähde.

Pötsin happamoituminen aiheutuu kun pötsissä syntyy niin suuri happomäärä, että happojen imeytyminen ja syljen puskurointikyky ei riitä pitämään happamuutta pötsin toiminnalle optimaalisella tasolla.  Oireena pötsin happamoituessa on huono tai vaihteleva ruokahalu, löysä uloste, jossa saattaa nähdä sulamatonta rehua, märepalojen pudottelu, lievät puhaltumiset jne. Maidon rasvaprosentti voi laskea erittäin alas. Pötsin happamoitumista voidaan ehkäistä jakamalla väkirehu useassa erässä eikä liian suuria annoksia kerralla. Ruokinnalla voidaan muutenkin ehkäistä pötsin happamoitumista. Väkirehun ja karkearahun määrän ja laadun on oltava tasapainossa. 

Pötsi-verkkomahassa tapahtuvat primääriset supistukset eli sekoitussyklit vaikuttavat koko alueeseen ja sekundääriset supistukset paikallisemmin. Supistukset sekoittavat vasta nieltyä rehua pötsissä ennestään olevaan rehumassaan pitäen sen jatkuvassa liikkeessä ja sekoittaen sisältöä. Sisällön sekoittuminen edistää pötsimikrobien pääsyä kosketuksiin rehun kanssa sekä lopputuotteiden pääsyä kosketuksiin imeytymispintojen kanssa. Sekoitussyklit ovat tärkeitä rehupartikkelien kerrostumisen takia. Pienimmät rehupartikkelit ja neste ovat pohjimmaisina jatkaen matkaansa eteenpäin ruuansulatuksessa, kun taas suuret karkeat rehupartikkelit pötsin yläosassa liikkuvat ruokatorvea pitkin peristalttisesti takaisin suuhun märehditttäväksi. Karkean rehupartikkelin koko pienenee syönnin ja märehtimisen aikana. Myös pötsikäymisen aikana rehupartikkeli vettyy ja sen huokosista poistuu kaasua, jolloin sen solunseinärakenteet haurastuvat ja hajoavat pienemmiksi. Lopputuotteet poistuvat pötsistä imeytymällä verenkiertoon ja edelleen naudan hyväksikäytettäväksi tai kulkeutuvat eteenpäin ruuansulatuksessa.