Lannan mikrobit
Rehun mikrobit
Maidon mikrobit
Utareterveys
Sorkkaterveys
Vasikkataudit
Eläinsolu
maanantai 5. syyskuuta 2016
Rehun mikrobit
Koko
rehunsäilöntä on mikrobiologinen prosessi, jota
edesautetaan ja nopeutetaan sopivilla säilöntäaineilla.
Myös suljetussa siilossa tapahtuva rehun laadun
heikkeneminen tai siilon avaamisen jälkeen tapahtuva
rehun pilaantuminen ovat mikrobien aikaansaamia
tapahtumaketjuja. Mikrobit – niin hyödylliset kuin haitallisetkin – päätyvät
säilörehuun raaka-aineen mukana. Osa mikrobeista
on peräisin kasvien maanpäällisistä osista, osa taas
joutuu raaka-aineeseen maa- tai lantajäämistä.
Mikrobitasapainolla on suuri merkitys säilörehun lopulliseen laatuun. Luontaiset maitohappobakteerit ovat peräisin rehuraaka-aineesta. Pystykasvustossa maitohappobakteerien määrä on pieni, mutta se lisääntyy rehun korjuussa murskauksen ja silppuamisen johdosta, koska kasvista vapautuva neste tarjoaa ravinteita niille. Säilörehun käymisvaiheen alussa maitohappobakteerien määrä kasvaa nopeasti. Toisin kuin muut bakteerit, maitohappobakteerit sietävät happamia olosuhteita jopa pH 3,5:een asti. Kun ne muuntavat rehussa olevan sokerin maitohapoksi, rehun pH laskee asteittain ja muiden mikrobien kasvu estyy. Lopulta pH laskee niin alas, että edes kaikki maitohappobakteerit eivät enää pysty toimimaan. Kun rehun pH on riittävän alhaalla tai rehun sisältämät sokerit loppuvat, tyrehtyy kaikkien maitohappobakteerien toiminta ja käymisprosessi pysähtyy täysin.
Haitalliset bakteerit pilaavat rehua
Klostridit ovat tyypillisiä maaperämikrobeja, jotka pystyvät kasvamaan vain hapettomissa oloissa. Korkea lämpötila, alhainen kuiva-ainepitoisuus, korkea puskurikapasiteetti sekä viivästynyt siilon peittäminen edistävät klostridien kasvua.
Bacillukset ovat itiöitä muodostavia bakteereja, jotka tarvitsevat happea toimiakseen ja kasvaakseen. Rehuun bacillukset päätyvät usein lanta- ja maakontaminaation mukana. Hapettomassa rehussa ne säilyvät vain lepoitiöinä.
Enterobakteereja elää ihmisten ja eläinten suolistossa, jätevesissä, maaperässä ja luonnonvesissä. Niiden joukossa on useita ihmis-, eläin- ja kasvitautien aiheuttajia kuten kolibakteeri, salmonella ja yersinia.Säilörehun enterobakteerit eivät yleensä ole terveydelle haitallisia, mutta ne vaikuttavat itse rehunsäilöntäprosessin onnistumiseen. Niitä tulee rehuun erityisesti lannasta. Enterobakteerien määrää säilörehussa saadaan vä- hennettyä esikuivatuksella sekä nopealla ja riittävällä pH:n laskulla säilönnän alussa.
Listeriaa esiintyy yleisesti hajoavassa kasvimateriaalissa, lietteessä, vedessä, lannassa, maassa ja säilörehussa sekä myös maidossa. Erityisesti Listeria monocytogenes -laji tunnetaan taudinaiheuttajana niin ihmisellä kuin eläimilläkin. Se voi aiheuttaa erilaisia tulehdustauteja ja keskenmenoja. Usein syynä on joko huono rehu tai lietelannan käyttö nurmella. Pastörointi yleensä tappaa listerian, mutta se voi säilyä pehmeissä juustoissa. Listeria sietää ääriolosuhteita kiusallisen hyvin. Se pystyy lisääntymään 0–45°C asteen lämpötiloissa, pH-alueella 4,4–9,4 sekä hapettomissa että hapellisissa olosuhteissa
Hiivat ja homeet aiheuttavat jälkilämpenemistä
Hiivasienet pystyvät toimimaan sekä hapellisissa että hapettomissa oloissa. Säilörehussa hiivojen toiminta ei ole missään vaiheessa toivottavaa.Suotuisien olosuhteiden ja maakontaminaation vuoksi hiivojen määrä yleensä lisääntyy esikuivatuksen aikana. Säilöntäprosessin alussa hiivat kilpailevat samoista sokereista maitohappobakteerien kanssa. Hiivat yleensä aloittavat säilörehun pilaamisen siilon avaamisen jälkeen hajottamalla maitohappoa hiilidioksidiksi ja vedeksi. Tämä nostaa rehun pH:ta ja tekee olosuhteet suotuisiksi muiden pilaajamikrobien kasvulle.
Home muodostaa yleensä suuria rihmamaisia kasvustoja ja värikkäitä itiöitä, joten se on helposti havaittavissa. Homeet heikentävät säilörehun ravintoarvoa ja maittavuutta hajottamalla sokereita, maitohappoa ja selluloosaa. Rehun laadun huonontumisen lisäksi home voi aiheuttaa terveysongelmia sekä ihmisille että eläimille – esimerkiksi allergisia reaktioita ja keuhko-ongelmia. Paras tapa estää homeiden kasvu on ilman poistaminen rehusta säilönnän alussa mahdollisimman tehokkaasti tiivistämällä ja peittämällä rehu huolellisesti. Lisäksi on tärkeää käyttää aerobista pilaantumista estäviä rehunsäilöntäaineita.
Mikrobitasapainolla on suuri merkitys säilörehun lopulliseen laatuun. Luontaiset maitohappobakteerit ovat peräisin rehuraaka-aineesta. Pystykasvustossa maitohappobakteerien määrä on pieni, mutta se lisääntyy rehun korjuussa murskauksen ja silppuamisen johdosta, koska kasvista vapautuva neste tarjoaa ravinteita niille. Säilörehun käymisvaiheen alussa maitohappobakteerien määrä kasvaa nopeasti. Toisin kuin muut bakteerit, maitohappobakteerit sietävät happamia olosuhteita jopa pH 3,5:een asti. Kun ne muuntavat rehussa olevan sokerin maitohapoksi, rehun pH laskee asteittain ja muiden mikrobien kasvu estyy. Lopulta pH laskee niin alas, että edes kaikki maitohappobakteerit eivät enää pysty toimimaan. Kun rehun pH on riittävän alhaalla tai rehun sisältämät sokerit loppuvat, tyrehtyy kaikkien maitohappobakteerien toiminta ja käymisprosessi pysähtyy täysin.
Haitalliset bakteerit pilaavat rehua
Klostridit ovat tyypillisiä maaperämikrobeja, jotka pystyvät kasvamaan vain hapettomissa oloissa. Korkea lämpötila, alhainen kuiva-ainepitoisuus, korkea puskurikapasiteetti sekä viivästynyt siilon peittäminen edistävät klostridien kasvua.
Bacillukset ovat itiöitä muodostavia bakteereja, jotka tarvitsevat happea toimiakseen ja kasvaakseen. Rehuun bacillukset päätyvät usein lanta- ja maakontaminaation mukana. Hapettomassa rehussa ne säilyvät vain lepoitiöinä.
Enterobakteereja elää ihmisten ja eläinten suolistossa, jätevesissä, maaperässä ja luonnonvesissä. Niiden joukossa on useita ihmis-, eläin- ja kasvitautien aiheuttajia kuten kolibakteeri, salmonella ja yersinia.Säilörehun enterobakteerit eivät yleensä ole terveydelle haitallisia, mutta ne vaikuttavat itse rehunsäilöntäprosessin onnistumiseen. Niitä tulee rehuun erityisesti lannasta. Enterobakteerien määrää säilörehussa saadaan vä- hennettyä esikuivatuksella sekä nopealla ja riittävällä pH:n laskulla säilönnän alussa.
Listeriaa esiintyy yleisesti hajoavassa kasvimateriaalissa, lietteessä, vedessä, lannassa, maassa ja säilörehussa sekä myös maidossa. Erityisesti Listeria monocytogenes -laji tunnetaan taudinaiheuttajana niin ihmisellä kuin eläimilläkin. Se voi aiheuttaa erilaisia tulehdustauteja ja keskenmenoja. Usein syynä on joko huono rehu tai lietelannan käyttö nurmella. Pastörointi yleensä tappaa listerian, mutta se voi säilyä pehmeissä juustoissa. Listeria sietää ääriolosuhteita kiusallisen hyvin. Se pystyy lisääntymään 0–45°C asteen lämpötiloissa, pH-alueella 4,4–9,4 sekä hapettomissa että hapellisissa olosuhteissa
Hiivat ja homeet aiheuttavat jälkilämpenemistä
Hiivasienet pystyvät toimimaan sekä hapellisissa että hapettomissa oloissa. Säilörehussa hiivojen toiminta ei ole missään vaiheessa toivottavaa.Suotuisien olosuhteiden ja maakontaminaation vuoksi hiivojen määrä yleensä lisääntyy esikuivatuksen aikana. Säilöntäprosessin alussa hiivat kilpailevat samoista sokereista maitohappobakteerien kanssa. Hiivat yleensä aloittavat säilörehun pilaamisen siilon avaamisen jälkeen hajottamalla maitohappoa hiilidioksidiksi ja vedeksi. Tämä nostaa rehun pH:ta ja tekee olosuhteet suotuisiksi muiden pilaajamikrobien kasvulle.
Home muodostaa yleensä suuria rihmamaisia kasvustoja ja värikkäitä itiöitä, joten se on helposti havaittavissa. Homeet heikentävät säilörehun ravintoarvoa ja maittavuutta hajottamalla sokereita, maitohappoa ja selluloosaa. Rehun laadun huonontumisen lisäksi home voi aiheuttaa terveysongelmia sekä ihmisille että eläimille – esimerkiksi allergisia reaktioita ja keuhko-ongelmia. Paras tapa estää homeiden kasvu on ilman poistaminen rehusta säilönnän alussa mahdollisimman tehokkaasti tiivistämällä ja peittämällä rehu huolellisesti. Lisäksi on tärkeää käyttää aerobista pilaantumista estäviä rehunsäilöntäaineita.
Maidon mikrobit
Maidon bakteeripitoisuuksia mittaamalla saadaan kuva maidon käsittelyn ja -välineiden puhtaudesta ja säilytyksen asianmukaisuudesta.
Raakamaidosta on otettava bakteeritutkimuksia varten näytteet vähintään kaksi kertaa kuussa. Bakteerien kokonaismäärän kahden kuukauden geometrinen keskiarvo ei saa ylittää 100 000 pmy/ml. Pmy:llä tarkoitetaan pesäkkeitä muodostavaa yksikköä.
Raakamaidossa voi olla erilaisia ihmiselle tautia aiheuttavia bakteereita, kuten Bacillus cereus, kampylobakteerit, EHEC, listeria, salmonella, Streptococcus equi ssp. zooepidemicus ja Yersinia.
Lanta, navettaympäristö ja lypsylaitteisto ovat raakamaidon todennäköisimpiä saastumislähteitä. Mahdollisia muita saastumislähteitä voivat olla vesi ja rehu. Myös työntekijät, toiset eläimet ja utaretulehdusmaito voivat saastuttaa maidon. Riskitekijöitä maidon saastumiselle ovat puuttellinen lypsyhygienia, likaiset lypsimet, maitoputket ja maitosäiliö. Kaikki ulosteperäiset bakteerit pystyvät saastuttamaan lypsylaitteet ja sitä kautta maidon.
Maidossa on myös lukuisia hyviä bakteereita, kuten asidofilus- ja voihappobakteerit.
Vasikkataudit
Mikrobit aiheuttavat paljon erilaisia vasikkatauteja. Sairauksien syntyyn vaikuttaa kuitenkin toisaalta vastustuskyky, toisaalta myös taudinaiheuttajamikrobien määrä ja voima. Ternimaidosta saatavat vasta-aineet, hyvä ravitsemustila ja suotuisat ympäristöolot, kuten lämpö, hygienia ja kosteus, ovat vastustuskyvyn luomisessa oleellisia.
Stressi ja rasitus heikentävät vasikoiden vastustyskykyä. Ruokintaperäinen vasikkaripuli ei yksinään ole yleensä vaarallinen, mutta sen seurauksena monet haitalliset bakteerit voivat lisääntyä, esimerkiksi juottovirheestä hyötyvä kolibakteeri. Tartunnallista ripulia aiheuttavat rota- ja corona-virukset, alkueläimet (kryptosidit, kokkidit), E.Coli- ja Salmonella-bakteerit sekä loismadot. Eri ikäisillä vasikoilla ilmenee eri ikäkaudelle tyypillisiä ripulinaiheuttajia, jotka hoidetaan tapauskohtaisesti.
Vasikoilla tavattavat napa-, nivel-, iho-, silmä- ja hengitystietulehdukset ovat bakteerien aiheuttamia. Virukset aiheuttavat pikkuvasikoille etenkin ripulia, mutta myös hengitystietulehduksia ja tulehduksia suun limakalvoilla. Pälvisieni voi aiheuttaa ihotulehdusta ja homesienet puolestaan hengitystietulehduksia.
Sairaat vasikat kannattaa hoidon lisäksi myös eristää pois muusta ryhmästä taudin leviämisen rajoittamiseksi.
Stressi ja rasitus heikentävät vasikoiden vastustyskykyä. Ruokintaperäinen vasikkaripuli ei yksinään ole yleensä vaarallinen, mutta sen seurauksena monet haitalliset bakteerit voivat lisääntyä, esimerkiksi juottovirheestä hyötyvä kolibakteeri. Tartunnallista ripulia aiheuttavat rota- ja corona-virukset, alkueläimet (kryptosidit, kokkidit), E.Coli- ja Salmonella-bakteerit sekä loismadot. Eri ikäisillä vasikoilla ilmenee eri ikäkaudelle tyypillisiä ripulinaiheuttajia, jotka hoidetaan tapauskohtaisesti.
Vasikoilla tavattavat napa-, nivel-, iho-, silmä- ja hengitystietulehdukset ovat bakteerien aiheuttamia. Virukset aiheuttavat pikkuvasikoille etenkin ripulia, mutta myös hengitystietulehduksia ja tulehduksia suun limakalvoilla. Pälvisieni voi aiheuttaa ihotulehdusta ja homesienet puolestaan hengitystietulehduksia.
Sairaat vasikat kannattaa hoidon lisäksi myös eristää pois muusta ryhmästä taudin leviämisen rajoittamiseksi.
Lannan mikrobit
Lannassa on paljon erilaisia mikrobeja. Kaikki mikrobit eivät ole suoranaisesti
Ehec eli Escheria coli -bakteereihin kuuluva Enterohemorraginen E. coli -bakteeri. EHEC elää luontaisesti nautojen suolistossa aiheuttamatta sairastumista, joten tartuntaa levittävää nautaa ei voi tunnistaa päällepäin. Bakteeri leviää lannan välityksellä, saastuneen veden välityksellä tai suoraan naudasta ihmiseen ja päivävastoin. EHEC elää kuivissakin olosuhteissa. Jotta EHEC tarttuisi suoraan naudasta ihmiseen tai päinvastoin, on lannan mentävä suoraan ihmisen tai naudan suuhun. Tämän vuoksi on tärkeää, että rehu- ja lantatiet eivät risteydy missään vaiheessa. Käsien huolellinen pesu ennen ja jälkeen ruokintatöitä, lypsyä ja siivousta ehkäisee hyvin bakteerin kulkeutumista.
Kampylobakteerit ovat gramnegatiivisia, tyypillisesti spiraalin muotoisia bakteereja. Ne ovat yleisiä eläinten ja lintujen suolistobakteereja. Kampylobakteeri tarttuu huonosti saastuneesta eläimestä ihmiseen. Navetassa eläin voi saada tartunnan esim. saastuneesta vedestä tai rehusta. Lypsyhygienia on ehkäisyssä tärkeää, sillä maito voi saastua puutteellisen lypsyhygienian vuoksi. Tartunta aiheuttaa suolistotulehduksen, kuumetta, verinen tai limainen ripuli, kovat vatsakivut, pahoinvointi tai päänsärky.
Mykobakteerit ovat aerobisia ja liikuntakyvyttömiä bakteereja. Mykobakteerit aiheuttavat suolistosairauksia märehtijöille. Mykobakteerit säilyvät pitkään lannassa ja laitumella, mutta voi säilyä jopa pastöroidussa maidossa. Mykobateerien aiheuttama suolistosairaus on paratuberkuloosi. Paratuberkuloosi ei leviä helposti, vaan vaatii aina tietyn infektioannoksen tarttuakseen. Tartunnalle herkimpiä ovat vasikat. Tartunnan saanut eläin levittää bakteeria ulosteessa, virtsassa, maidossa, spermassa.. Tartunta tulee yleensä suun kautta, joten vasikan imiessä se tarttuu helposti. Oireena krooninen ripuli ja eläimen kuihtuminen. Osa tartunnan saaneista jää oireettomaksi kantajiksi ja levittäjiksi. Myöskään kaikki tilan eläimet eivät saa tartuntaa.
vaarallisia mutta suolistopatogeeniset bakteerit, kuten EHEC ja salmonella,
saattavat sairastuttaa kuluttajan vakavastikin. Muilla mikrobeilla
on enemmänkin vaikutusta lihan säilyvyyteen.Ehec eli Escheria coli -bakteereihin kuuluva Enterohemorraginen E. coli -bakteeri. EHEC elää luontaisesti nautojen suolistossa aiheuttamatta sairastumista, joten tartuntaa levittävää nautaa ei voi tunnistaa päällepäin. Bakteeri leviää lannan välityksellä, saastuneen veden välityksellä tai suoraan naudasta ihmiseen ja päivävastoin. EHEC elää kuivissakin olosuhteissa. Jotta EHEC tarttuisi suoraan naudasta ihmiseen tai päinvastoin, on lannan mentävä suoraan ihmisen tai naudan suuhun. Tämän vuoksi on tärkeää, että rehu- ja lantatiet eivät risteydy missään vaiheessa. Käsien huolellinen pesu ennen ja jälkeen ruokintatöitä, lypsyä ja siivousta ehkäisee hyvin bakteerin kulkeutumista.
Normaalisti EHEC aiheuttaa ripulin (vakavammassa tapauksessa veriripulin), ja pysyvät munuaisvauriot, TTP-syndrooma tai HUS-syndrooma ovat mahdollisia. Vakavassa tapauksessa tartunta voi johtaa kuolemaan.
Salmonellabakteereita on jopa 2500 erilaista serotyyppiä. Salmonella on hyvin laajalle levinnyt bakteeri, eli se sopeutuu erilaisiin olosuhteisiin ja isäntäoloihin. Myös salmonella on ulosteperäinen bakteeri, joten tarunnan saamiseksi täytyy olla kosketuksessa ulosteeseen tai salmonellan saastuttaneeseen elintarvikkeeseen tai muuhun bakteerin välittäjään. Huono käsihygienia levittää salmonellaa.
Maatiloilla on salmonellan ehkäisyn kannalta tärkeää, että kiinnitetään huomiota hyvään rehu- ja lypsyhygieniaan. Yleisestä siisteydestä ja tuholaisten torjunnasta kannattaa pitää huolta, sillä navetoissa on eristetty salmonellaa jyrsijöistä ja kärpäsistä.
Salmonella tarttuu herkästi etenkin nuoriin, vastasyntyneisiin ja stressaantuneisiin eläimiin
Tartunta voi aiheuttaa ripulia tai verenmyrkytyksen, mutta saattaa olla täysin oireeton. Maidontuotanto eläimillä laskee ja esiintyy luomisia. Joskus eläin voi jäädä elinikäiseksi taudin kantajaksi.Kampylobakteerit ovat gramnegatiivisia, tyypillisesti spiraalin muotoisia bakteereja. Ne ovat yleisiä eläinten ja lintujen suolistobakteereja. Kampylobakteeri tarttuu huonosti saastuneesta eläimestä ihmiseen. Navetassa eläin voi saada tartunnan esim. saastuneesta vedestä tai rehusta. Lypsyhygienia on ehkäisyssä tärkeää, sillä maito voi saastua puutteellisen lypsyhygienian vuoksi. Tartunta aiheuttaa suolistotulehduksen, kuumetta, verinen tai limainen ripuli, kovat vatsakivut, pahoinvointi tai päänsärky.
Mykobakteerit ovat aerobisia ja liikuntakyvyttömiä bakteereja. Mykobakteerit aiheuttavat suolistosairauksia märehtijöille. Mykobakteerit säilyvät pitkään lannassa ja laitumella, mutta voi säilyä jopa pastöroidussa maidossa. Mykobateerien aiheuttama suolistosairaus on paratuberkuloosi. Paratuberkuloosi ei leviä helposti, vaan vaatii aina tietyn infektioannoksen tarttuakseen. Tartunnalle herkimpiä ovat vasikat. Tartunnan saanut eläin levittää bakteeria ulosteessa, virtsassa, maidossa, spermassa.. Tartunta tulee yleensä suun kautta, joten vasikan imiessä se tarttuu helposti. Oireena krooninen ripuli ja eläimen kuihtuminen. Osa tartunnan saaneista jää oireettomaksi kantajiksi ja levittäjiksi. Myöskään kaikki tilan eläimet eivät saa tartuntaa.
keskiviikko 20. huhtikuuta 2016
Säilörehun näytteenotto
Säilörehusta näyte otetaan kairalla tai lapiolla ennen ko. rehuerän avaamista. Näytteen tulisi koostua useista (5-7 kpl) osanäytteistä. Muoviin tehdään viilto ja näytteenoton jälkeen reikä teipataan kiinni. Pilaantunut ja multainen rehu sekä rehusäiliön pinnalla ollut rehu poistetaan näytteestä. Näyte pakataan muovipussiin huolellisesti ja toimitetaan laboratorioon mahdollisimman pian. Näytettä tarvitaan noin 1 kg. Säilörehunäyte voidaan ottaa myös sadonkorjuun aikana eli ns. korjuuaikanäyte. Korjuuaikanäytteen tarkoituksena on saada tietoa nurmen koostumuksesta ja sadon määrästä realistinen kuva. Säilörehuanalyysejä tuottavia laboratorioita Suomessa on mm. Seilab Oy, Suomen ympäristöpalvelu, Eurofins viljavuuspalvelu Oy ja Valion laboratoriot (Lapinlahti, Seinäjoki..)
Rehusta tutkitaan kuiva-aine prosentti ja sulavan rehun osuus. Analyysissä tutkitaan myös taudinaiheuttajabakteereita, pilaaja- ja indikaattorimikrobeja. Tutkimuksilla määritetään kuinka paljon rehussa on kuitua, proteiineja, hiilihydraatteja, rasvaa ja tuhkaa sekä lasketaan energiasisältö.
Kuiva-aine prosentti kertoo kuinka paljon rehussa on kuiva-ainetta suhteessa veteen. D-arvo eli rehun sulavan aineksen osuus kuiva-aineesta. D-arvoa voidaan pitää merkittävimpänä yksittäisenä analyysiarvona. Valkuaisarvo kuvastaa rehun valkuaispitoisuutta. Valkuaispitoisuus riippuu nurmen typpilannoituksen määrästä, kasvilajista sekä nurmen korjuuasteesta. NDF = neutraalidetergenttikuitu kertoo kokonaiskuitumäärän. Korsiintunut rehu sisältää runsaasti kuitua. Tuhka koostuu rehussa olevista kivennäisaineista, suuri tuhkamäärä voi myös kertoa että rehun joukossa on maa-ainesta. Energia-arvo kuvaa tutkitun rehuerän energia-määrää kilossa kuiva-ainetta. Arvo on laskennallinen, joka lasketaan suoraan D-arvosta. OIV eli ohutsuolesta imeytyvä valkuainen kuvastaa, kuinka paljon mikrobivalkuaista sekä pötsin hajoamatta ohittavaa rehuvalkuaista imeytyy ohutsuolessa. PVT-arvo eli pötsin valkuaistase kuvastaa, onko rehussa riittävästi hajoavaa valkuaista kattamaan pötsimikrobien typentarve.
Säilönnällinen laatu kertoo kuinka hyvin säilörehu on säilynyt. Arvosana koostuu pH:sta, ammoniakkitypen, maito- ja muurahaishapon, haihtuvien rasvahappojen, liukoisen typen ja sokerin määrästä säilörehussa. Matala pH kertoo, että rehu on säilynyt hyvin. Säilörehun ph:n ollessa matala, haitalliset bakteerit eivät pääse valloilleen.
Säilörehuanalyysin tuloksiin kuuluu myös syönti-indeksi, joka kuvaa säilörehun syöntipotentiaalia. Syönti-indeksiin vaikuttaa D-arvo, käymislaatu, kuiva-ainepitoisuus, kuidun määrä, sato ja kasvilaji. Hyvin säilynyt säilörehu maistuu paremmin kuin huonosti säilynyt. Syönti-indeksi vaikuttaa suoraan lehmien rehun syöntiin. Säilörehusta kannattaa tutkituttaa myös kivennäisten määrä. Kivennäisten oikea saanti on silloin huomattavasti helpompi täsmätä ruokintasuunnitelmassa.
Rehusta tutkitaan kuiva-aine prosentti ja sulavan rehun osuus. Analyysissä tutkitaan myös taudinaiheuttajabakteereita, pilaaja- ja indikaattorimikrobeja. Tutkimuksilla määritetään kuinka paljon rehussa on kuitua, proteiineja, hiilihydraatteja, rasvaa ja tuhkaa sekä lasketaan energiasisältö.
Kuiva-aine prosentti kertoo kuinka paljon rehussa on kuiva-ainetta suhteessa veteen. D-arvo eli rehun sulavan aineksen osuus kuiva-aineesta. D-arvoa voidaan pitää merkittävimpänä yksittäisenä analyysiarvona. Valkuaisarvo kuvastaa rehun valkuaispitoisuutta. Valkuaispitoisuus riippuu nurmen typpilannoituksen määrästä, kasvilajista sekä nurmen korjuuasteesta. NDF = neutraalidetergenttikuitu kertoo kokonaiskuitumäärän. Korsiintunut rehu sisältää runsaasti kuitua. Tuhka koostuu rehussa olevista kivennäisaineista, suuri tuhkamäärä voi myös kertoa että rehun joukossa on maa-ainesta. Energia-arvo kuvaa tutkitun rehuerän energia-määrää kilossa kuiva-ainetta. Arvo on laskennallinen, joka lasketaan suoraan D-arvosta. OIV eli ohutsuolesta imeytyvä valkuainen kuvastaa, kuinka paljon mikrobivalkuaista sekä pötsin hajoamatta ohittavaa rehuvalkuaista imeytyy ohutsuolessa. PVT-arvo eli pötsin valkuaistase kuvastaa, onko rehussa riittävästi hajoavaa valkuaista kattamaan pötsimikrobien typentarve.
Säilönnällinen laatu kertoo kuinka hyvin säilörehu on säilynyt. Arvosana koostuu pH:sta, ammoniakkitypen, maito- ja muurahaishapon, haihtuvien rasvahappojen, liukoisen typen ja sokerin määrästä säilörehussa. Matala pH kertoo, että rehu on säilynyt hyvin. Säilörehun ph:n ollessa matala, haitalliset bakteerit eivät pääse valloilleen.
Säilörehuanalyysin tuloksiin kuuluu myös syönti-indeksi, joka kuvaa säilörehun syöntipotentiaalia. Syönti-indeksiin vaikuttaa D-arvo, käymislaatu, kuiva-ainepitoisuus, kuidun määrä, sato ja kasvilaji. Hyvin säilynyt säilörehu maistuu paremmin kuin huonosti säilynyt. Syönti-indeksi vaikuttaa suoraan lehmien rehun syöntiin. Säilörehusta kannattaa tutkituttaa myös kivennäisten määrä. Kivennäisten oikea saanti on silloin huomattavasti helpompi täsmätä ruokintasuunnitelmassa.
 |
| Seinäjoen elintarvike- ja ympäristölaboratorion saatelomake |
keskiviikko 13. huhtikuuta 2016
Tärkeimmät rehuviljat ja nurmikasvilajit
Timotei
- Tärkein, talven kestävä, viljelyvarma (aikainen talvilepo)
- 2-3 niittoa koko maassa
- Maittavuudeltaan erinomaista
- Huonona ominaisuuten poudanarkuus, koska juuristo pintamaassa
Apilat (puna- valko- alsikeapila)
- Tärkeitä luomutiloilla
- Yleisin säilörehunurmiseoksissa käytetty on puna-apilaa
- Alsikeapila menestyy hyvin turvemailla
- Valkoapila sopii hyvin laitumille
- Apila on typensitojakasvi
- Apila ei kestä runsasta typpilannoitusta
- Typensidontaa voi tehostaa ymppäyksellä
- Apilalla on hyvä tuotosvaikutus
- Ruokonata 10-15% satoisampi kuin nurminata tai timotei
- Kestää kuivuutta
- Hyvä jälkikasvukyky -> 3 satoa/kasvukausi
- Viljelyvarma etenkin seoksissa
- Rainata -seos
- Timotei-englanninraiheinä -seos
- Apilanurmi -seos
- Timotei-nurminata -seos
- Sinimailasseos
Tärkeimmät rehuviljat
Ohra
- Tärkkelys ja valkuaispitoisuus -> vähentää ostorehun tarvetta
- Vaatii hyvän kasvualustan
- Rikkakasvien ja kasvitautien torjunta tärkeää
- Juuristo suppea -> kärsii muita viljoja helpommin happamuudesta, märkyydestä ja kuivuudesta
- Suurijyväistä, vaaleaa ja ohutkuorista
- Rasva- ja valkuaispitoisuus ohraa korkeampi
- Kuoripitoisuus heikentää rehuarvoa
- Soveltuu hyvin rehuviljaseoksiin, etenkin murskeviljan tuotannossa
- Voidaan käyttää myös valkuaisrehun tuotannossa herneen tukikasvina
- Esikasviarvo muita rehuviljoja parempi
- Kauran veden tarve suurempi kuin muilla viljoilla
- Rikkakasvien torjunta tärkeää, koska rikkakavit haittaavat kasvua, vievät ravinteita ja huonontavat maittavuutta
- Ei niin vaativa kasvualustan suhteen kuin ohra
- Laontorjunta tärkeää
- Hyvä energiarehu -> korkea tärkkelys
- Huono saatavuus
- Korkea tärkkelys aiheuttaa pötsin happamoitumista, sorkkavaivoja, syönnin ja tuotoksen laskua
- Hyvä energia-arvo
- Huono maittavuus
- Kasvua heikentäviä haitta-aineita
- Satovarmuus heikko
- Harvoin nautojen rehuna
keskiviikko 30. maaliskuuta 2016
Utareterveys
Utareterveyttä tulee tarkkailla säännöllisesti mm. lukemalla utareterveyteen ja maidon laatuun liittyviä tietoja. Tätä seurataan mittaamalla maidosta somaattisten solujen määrää. Somaattiset solut ovat ns. syöjäsoluja mm. valkosoluja. Kun somaattiset solut lisääntyvät se kertoo, että utareessa on jotain jota vastaan solut hyökkäävät. E-luokan maidossa saa olla enintään 250 000 solua/ml, 1 luokan maidossa 250 000 - 400 000 solua/ml ja harvinaisemmassa 2. luokan maidossa on jo yli 400 000 solua/ml. Terveen lehmän somaattisten solujen määrä on alle 50 000. Solupitoisuutta seurattaessa kannattaa kiinnittää huomiota sekä maitotankissa olevan maidon sekä yksittäisen lehmän solujen määrään. Mittalypsy tehdään joka kuukausi ja joka toinen kuukausi joka lehmältä otetaan maitonäyte toimitettavaksi laboratorioon.
Vetimen sulkijalihas pysyy avoinna vielä noin puoli tuntia lypsyn jälkeen, jolloin se on alttiina utaretulehduksen aiheuttajille. Utaretulehduksen ehkäisyssä onkin tärkeää utarehygienia. Taudin syntyyn vaikuttaa myös aina tartunnan voimakkuus ja eläimen oma vastustuskyky. Oireet vaihtelevat kuolemaan johtavista verenmyrkytyksistä lievempiin piileviin tulehduksiin. Äkilliset tulehdukset voivat olla kuumeisia tai vain utare- ja maitomuutoksia aiheuttavia. Lievät, piilevät tulehdukset aiheuttavat vain solupitoisuuden nousun maidossa.
Utaretulehdus on lypsylehmien sairaus. Se on taloudellisesti ongelmallisin sairaus tilalla alentaen maitotuotosta, lisäten eläinlääkärikuluja ja työmäärää lypsettäessä lääkittyä eläintä erillään. Tulehdus syntyy jos vedinkanavan läpi utareeseen pääsee ihon tai ympäristön bakteereita eivätkä utareen puolustustekijät kykene tuhoamaan niitä nopeasti. Tavallisia tulehduksen aiheuttajia ovat streptokokit, stafylokokit ja kolibakteerit sukulaisineen. Näiden lisäksi on myös harvinaisempia bakteerilajeja kuten bacillukset ja kokit.
Hyvä utarehygienia alkaa puhtaista ja kuivista tiloista. Makuuparsien kuivitus edesauttaa lehmien puhtaana pitoa. Myös lehmän puhtaus on tärkeää, koska se vaikuttaa myös suoraan työtehoon. On ensisijaisen tärkeää, että lehmät ovat jatkuvasti puhtaita eikä utareita tarvitse puhdistaa erityisen paljon lypsyn yhteydessä. Lypsyhygienia on tärkeää vetimen sulkijalihasten ollessa auki. Utareiden on oltava puhtaat ja kuivat. Utareita putsattaessa liinojen tulee olla puhtaita tai kertakäyttöisiä, vähintään yksi kutakin lehmää kohti. Lypsyn jälkeen vetimet käsitellään vedinkastolla, mikä desinfioi vetimet. Lypsylaitteisto tulee puhdistaa ja huuhdella joka kerta. Maidon laatua ja koostumusta on tarkkailtava. Lypsykoneen ja lypsylaitteiston tulisi olla kunnossa, esimerkiksi lypsinten nännikumit ja lypsyjärjestelmän muut kumiosat tulee vaihtaa säännöllisin väliajoin. Stressitekijät alentavat eläimen vastustuskykyä, joten stressitekijöiden vähentäminen ennaltaehkäisee eläimen sairastumista.
Ks. Maidon mikrobit
Vetimen sulkijalihas pysyy avoinna vielä noin puoli tuntia lypsyn jälkeen, jolloin se on alttiina utaretulehduksen aiheuttajille. Utaretulehduksen ehkäisyssä onkin tärkeää utarehygienia. Taudin syntyyn vaikuttaa myös aina tartunnan voimakkuus ja eläimen oma vastustuskyky. Oireet vaihtelevat kuolemaan johtavista verenmyrkytyksistä lievempiin piileviin tulehduksiin. Äkilliset tulehdukset voivat olla kuumeisia tai vain utare- ja maitomuutoksia aiheuttavia. Lievät, piilevät tulehdukset aiheuttavat vain solupitoisuuden nousun maidossa.
 |
| Vedinkanava halkaistuna |
Hyvä utarehygienia alkaa puhtaista ja kuivista tiloista. Makuuparsien kuivitus edesauttaa lehmien puhtaana pitoa. Myös lehmän puhtaus on tärkeää, koska se vaikuttaa myös suoraan työtehoon. On ensisijaisen tärkeää, että lehmät ovat jatkuvasti puhtaita eikä utareita tarvitse puhdistaa erityisen paljon lypsyn yhteydessä. Lypsyhygienia on tärkeää vetimen sulkijalihasten ollessa auki. Utareiden on oltava puhtaat ja kuivat. Utareita putsattaessa liinojen tulee olla puhtaita tai kertakäyttöisiä, vähintään yksi kutakin lehmää kohti. Lypsyn jälkeen vetimet käsitellään vedinkastolla, mikä desinfioi vetimet. Lypsylaitteisto tulee puhdistaa ja huuhdella joka kerta. Maidon laatua ja koostumusta on tarkkailtava. Lypsykoneen ja lypsylaitteiston tulisi olla kunnossa, esimerkiksi lypsinten nännikumit ja lypsyjärjestelmän muut kumiosat tulee vaihtaa säännöllisin väliajoin. Stressitekijät alentavat eläimen vastustuskykyä, joten stressitekijöiden vähentäminen ennaltaehkäisee eläimen sairastumista.
Ks. Maidon mikrobit
Kiimankierto
Esikiiman aikana suurin
follikkeli kehittyy kiimafollikkeliksi ja kehittyessään se erittää
keltarauhasen surkastuttua estrogeenihormonia, joka aiheuttaa
kiimakäyttäytymistä ja muutoksia sukuelimissä. Kohdussa ja muissa sukuelimissä
verenkierto lisääntyy, joka aiheuttaa sukuelinten turpoamista ja liman
eritystä. Esikiiman alkuvaiheessa lima on savuharmaata ja paksua, ja lima
muuttuu kirkkaammaksi ja venyvämmäksi varsinaisen kiiman lähestyessä. Selviä kiiman merkkejä on lehmän alla seisominen, joka on helposti
havaittavissa laitumella, pihatoissa ja jaloittelutarhoissa. Esikiimassa lehmä
hyppää itse innokkaasti, mutta väistää jos toinen lehmä pyrkii sen selkään.
Kiima
Verenkierto sukuelimissä vilkastuu entisestään ja
sukuelimistä valuva lima muuttuu kristallinkirkkaaksi ja venyväksi. Kiiman
kesto vaihtelee yksilöittäin, joka voi olla 12-15h, mutta joskus vain muutama
tunti. Levottomuus yleensä lisääntyy varsinaisen kiiman aikana.
Jälkikiiman aikana tapahtuu ovulaatio eli munasolu irtoaa munasarjasta (n. 30 tuntia seisovan kiiman alusta). Ovulaatiokohtaan alkaa kehittyä keltarauhanen samaan aikaan, kun munasolu viipyy munanjohtimessa. Kehittyvä keltarauhannen aloittaa progesteronituotannon riippumatta siitä tapahtuiko hedelmöitystä vai ei. Progesteronitason pitäisi nousta jyrkästi kiiman jälkeisinä päivinä.
Jälkikiiman aikana lehmä ei anna enää toisten hyppiä selkäänsä, mutta saattaa itse hyppiä ja olla levoton. Lima muuttuu sitkeäksi eikä ole enää yhtä kirkasta kuin kiimassa.
Jälkikiiman aikana tapahtuu ovulaatio eli munasolu irtoaa munasarjasta (n. 30 tuntia seisovan kiiman alusta). Ovulaatiokohtaan alkaa kehittyä keltarauhanen samaan aikaan, kun munasolu viipyy munanjohtimessa. Kehittyvä keltarauhannen aloittaa progesteronituotannon riippumatta siitä tapahtuiko hedelmöitystä vai ei. Progesteronitason pitäisi nousta jyrkästi kiiman jälkeisinä päivinä.
Jälkikiiman aikana lehmä ei anna enää toisten hyppiä selkäänsä, mutta saattaa itse hyppiä ja olla levoton. Lima muuttuu sitkeäksi eikä ole enää yhtä kirkasta kuin kiimassa.
Keltarauhasvaihe eli välikiima on kiimakierron vaiheista pisin. Progesteronipitoisuuden
noustessa kohdun olosuhteet muuttuvat alkiolle suotuisaksi. Jos eläin jää
kantavaksi eli hedelmöitys on tapahtunut keltarauhanen jatkaa progesteronin
tuotantoa aina poikimiseen saakka. Keltarauhanen jatkaa progesteronin tuotanto,
koska korkea progesteronipitoisuus on välttämätön tiineyden etenemiselle. Jos
hedelmöitystä ei ole tapahtunut tai hedelmöittynyt munasolu ei pysty kehittymään,
keltarauhanen jatkaa vain kiimakierron 16.-17. päivään asti. Keltarauhasen
tuhoutuessa progesteronipitoisuus laskee nopeasti ja lehmä tulee uudestaan
kiimaan.
Ketoosi
Ketoosi on aineenvaihduntahäiriö, joka johtuu poikimisen jälkeisestä negatiivisesta energiataseesta, veren ja maksan puutteesta ja rasvan mobilisaation lisäyksestä, jolloin syntyy alhainen verensokeri ja vapaita rasvahappoja (FFA) kertyy verenkiertoon (rasvahapot, joissa on alle kuusi hiiltä, ovat vesiliukoisia). Normaalisti ketoaineita muodostuu maksassa, utareessa ja pötsin seinämässä; ketoosissa niitä ei muodostu pötsin seinämässä, mutta utareessa sitäkin enemmän. Ketoosi voi olla primaari eli energiavajeesta johtuva tai sekundaarinen eli muun sairauden aiheuttama alentunut energiansaanti.
Ennaltaehkäisy
Ketoosin tärkeimpiä ennaltaehkäisy keinoja ovat naudan syöntikyvyn ylläpitö umpikauden yli ja kiinnittämällä erityistä huomiota korkeatuottoisten lehmien ruokintaan. Rehussa on oltava riittävästi ja monipuolisesti energiaa, riittävästi kuitua (myös sulavaa esim. leike tai vehnänlese) ja proteiinia, josta osa on pötsissä hajoavaa (säilörehu) ja osa hajoamatonta (soija- tai rypsirouhe). Umpikaudella lehmälle olisi hyvä syöttää pääasiassa esim. olkea, joka ei ole läheskään niin sulavaa kuin säilörehu. Eläinten syönnin tarkkailu helpottaa ketoosin havaitsemisen aikaisessa vaiheessa, joten hoitotoimenpiteisiin voi ryhtyä aikaisessa vaiheessa.
Oireet
Helposti havaittavia ketoosin oireita ovat esim. ruokahalun lasku. Ensin jauhot eivät maistu, sitten säilörehu ja viimeisenä heinäkään ei enää maistu. Muita selviä oireita ovat laihtuminen, eläin on kuivannäköinen ja voi esiintyä picaa eli ruoaksi tarkoittamattomien asioiden syömistä, maidontuotanto laskee ja uloste on kuivaa ja kiiltävää. Eläin voi juoda paljon ja virtsa on väritöntä. Tyypillistä on myös depressio sekä asetonin haju hengityksessä, virtsassa ja maidossa.
Hoito
Hoitomenetelmiä, jotka saattavat auttaa taudin kulkua ovat, kortisoniruiske, vitamiinit ja sokeriliuos, joka tulee antaa ruiskeena, eikä suun kautta, koska se muuttuu pötsissä rasvahapoiksi eikä nauta voi hyödyntää sitä. Jatkohoitona voi antaa suun kautta propyleeniglykolivalmistetta, josta maksa valmistaa glukoosia. Lypsyn rajoittaminen voi olla toimiva hoitomenetelmä, mutta vaarana on etenkin kova tuottoisilla lehmillä, että lehmä sairastuu utaretulehdukseen. Huomiota kannattaa kiinnittää ruokintakertojen lukumäärään ja annoskokoihin. Väkirehu olisi hyvä jakaa esim. nejässä erässä ja korkeintaan kolmen kilon annoksina. Lehmällä tulisi myös olla hyvälaatuista karkearehua ja vettä aina saatavilla. Ketoosi saattaa parantua itsestäänkin noin viikossa.
Ennaltaehkäisy
Ketoosin tärkeimpiä ennaltaehkäisy keinoja ovat naudan syöntikyvyn ylläpitö umpikauden yli ja kiinnittämällä erityistä huomiota korkeatuottoisten lehmien ruokintaan. Rehussa on oltava riittävästi ja monipuolisesti energiaa, riittävästi kuitua (myös sulavaa esim. leike tai vehnänlese) ja proteiinia, josta osa on pötsissä hajoavaa (säilörehu) ja osa hajoamatonta (soija- tai rypsirouhe). Umpikaudella lehmälle olisi hyvä syöttää pääasiassa esim. olkea, joka ei ole läheskään niin sulavaa kuin säilörehu. Eläinten syönnin tarkkailu helpottaa ketoosin havaitsemisen aikaisessa vaiheessa, joten hoitotoimenpiteisiin voi ryhtyä aikaisessa vaiheessa.
Oireet
Helposti havaittavia ketoosin oireita ovat esim. ruokahalun lasku. Ensin jauhot eivät maistu, sitten säilörehu ja viimeisenä heinäkään ei enää maistu. Muita selviä oireita ovat laihtuminen, eläin on kuivannäköinen ja voi esiintyä picaa eli ruoaksi tarkoittamattomien asioiden syömistä, maidontuotanto laskee ja uloste on kuivaa ja kiiltävää. Eläin voi juoda paljon ja virtsa on väritöntä. Tyypillistä on myös depressio sekä asetonin haju hengityksessä, virtsassa ja maidossa.
Hoito
Hoitomenetelmiä, jotka saattavat auttaa taudin kulkua ovat, kortisoniruiske, vitamiinit ja sokeriliuos, joka tulee antaa ruiskeena, eikä suun kautta, koska se muuttuu pötsissä rasvahapoiksi eikä nauta voi hyödyntää sitä. Jatkohoitona voi antaa suun kautta propyleeniglykolivalmistetta, josta maksa valmistaa glukoosia. Lypsyn rajoittaminen voi olla toimiva hoitomenetelmä, mutta vaarana on etenkin kova tuottoisilla lehmillä, että lehmä sairastuu utaretulehdukseen. Huomiota kannattaa kiinnittää ruokintakertojen lukumäärään ja annoskokoihin. Väkirehu olisi hyvä jakaa esim. nejässä erässä ja korkeintaan kolmen kilon annoksina. Lehmällä tulisi myös olla hyvälaatuista karkearehua ja vettä aina saatavilla. Ketoosi saattaa parantua itsestäänkin noin viikossa.
- Jatkohoitona voidaan antaa suun kautta annettavaa propyleeniglykolivalmistetta, josta maksa valmistaa glukoosia.
- Lypsyn rajoittaminen voi toimia hoitomenetelmänä (vaara sairastua utaretulehdukseen)
- Huomion kiinnittäminen ruokintakertojen lukumäärään ja kerta-annoskokoihin (väkirehu neljässä erässä max. 3 kg annoksina, hyvälaatuista karhearehua ja vettä aina saatavilla)
- Hoitamattakin ketoosilehmä saattaa parantua itsestään noin viikossa.
- Hoitomenetelmiä, jotka saattavat auttaa taudin kulkua:
- kortisoniruiske- sokeriluios (tulee antaa ruiskeena, eikä suun kautta, koska se muuttuu pötsissä rasvahapoiksi eikä nauta voi hyödyntää sitä.)- vitamiinit- Jatkohoitona voidaan antaa suun kautta annettavaa propyleeniglykolivalmistetta, josta maksa valmistaa glukoosia.
- Lypsyn rajoittaminen voi toimia hoitomenetelmänä (vaara sairastua utaretulehdukseen)
- Huomion kiinnittäminen ruokintakertojen lukumäärään ja kerta-annoskokoihin (väkirehu neljässä erässä max. 3 kg annoksina, hyvälaatuista karhearehua ja vettä aina saatavilla)
- Hoitamattakin ketoosilehmä saattaa parantua itsestään noin viikossa.
- Hoitomenetelmiä, jotka saattavat auttaa taudin kulkua:
- kortisoniruiske- sokeriluios (tulee antaa ruiskeena, eikä suun kautta, koska se muuttuu pötsissä rasvahapoiksi eikä nauta voi hyödyntää sitä.)- vitamiinit- Jatkohoitona voidaan antaa suun kautta annettavaa propyleeniglykolivalmistetta, josta maksa valmistaa glukoosia.
- Lypsyn rajoittaminen voi toimia hoitomenetelmänä (vaara sairastua utaretulehdukseen)
- Huomion kiinnittäminen ruokintakertojen lukumäärään ja kerta-annoskokoihin (väkirehu neljässä erässä max. 3 kg annoksina, hyvälaatuista karhearehua ja vettä aina saatavilla)
- Hoitamattakin ketoosilehmä saattaa parantua itsestään noin viikossa.
Rehuntuotanto
Laadukas säilörehu
Laadukkaan säilörehun aikaansaamiseksi pelto täytyy olla kunnossa vesitaloudeltaan ja ennen kaikkea tasainen. Pellolla on myös hyvä olla viljelykiertoa joka helpottaa rikkakasvi- ja tautipaineita. Nurmen lannoitus voidaan tehdä karjanlannalla ja lisälannoittaa vielä väkilannoitteilla. Karjanlanta tulisi levittää sijoittamalla nurmeen enintään 10cm sänkeen jotta nurmi ei vahingoitu toimenpiteessä ja lanta ei sotke nurmea. Sijoittamalla levitetty karjanlanta ei myöskään sekoitu korjuussa säilörehuun, eikä näin huononna säilörehun laatua. Säilörehun korjuussa säilöntä on sen laadun kannalta tärkein vaihe, joten se täytyy tehdä huolella. Säilöntäainemäärä tulee olla oikea ja laakasiiloihin rehun tiivistäminen riittävää. Säilörehu-analyysi voidaan ottaa myös korjuu vaiheessa, jonka avulla voidaan tehdä karkea ruokintasuunnittelu.
Nurmen perustaminen
Nurmi perustetaan yleensä suojakasvin kanssa. Ennen nurmen kylvöä on torjuttava kestorikat ja tehtävä pellon perusparannukset kuntoon (vesitalous, muodot, kantavuus). Lohko on hyvä myös kalkita. Kylvön yhteydessä tehtävä hivenlannoitus varmistaa hyvän ravinnetason koko nurmikierrolle. Karjanlanta kannattaa myös hyödyntää. Perustamisvaiheessa nurmelle voidaan antaa ravinteita maahan varastoon. Tämä koskee erityisesti fosforia, joka huuhtoutuu helposti pintalevityksessä. Fosforin käyttömäärä riippuu maan viljavuusluokasta. Myös ympäristötukiehtojen fosforin tasaus 5 vuoden ajanjaksolla kannattaa hyödyntää. Nurmi voidaan perustaa suojaviljaan tai ilman suojaviljaa. Suojaviljana yleisimmin on käytetty aikaisin puitavaa ohraa. Suojavilja pyritään kylvämään mahdollisimman aikaisin, jolloin se voidaan puida pitkään sänkeen joka suojaa nurmea. Suositeltava kylvömäärä nurmella on 20-23 kg hehtaarille. Kylvösyvyys on 1-2 cm. Muokkaus tehdään enintään 5 cm asti.
Nurmen viljelyyn tarvittavia koneita
Korjuun ajoitus
Kasvuston lohkokohtainen tarkkailu ennen säilörehun korjuuta on ensiarvoisen tärkeää, jotta saadaan selville nurmen optimaalinen korjuuajankohta. Lohkokohtainen korjuusuunnitelma kannattaa tehdä kasvustojen ja peltojen sijainnin pohjalta. Koneet pitää olla jo lähtövalmiina, kun ensimmäinen timotei on tupessa. Pellolle on mentävä tarpeeksi aikaisin.
Niitto
Nurmen katkaisu eli niitto tai niittomurskaus tehdään siihen työhön tarkoitetuilla koneilla. Niitossa nurmi vain katkaistaan ja luoko menee karholle tai levälleen, niittomurskaus tekee myös esimurskauksen koko rehumassalle ja näin noputtaa sen kuivumista karholla.
Niitto tehdään 6-10cm korkeuteen riippuen maalajista ja epätasaisuudesta. Sopiva niittokorkeus helpottaa seuraavia työvaiheita ilman epäpuhtauksien joutumista säilörehuun. Liian lyhyeen sänkeen nitto ei siis kannata. Se on myös tehtävä huolella ilman karhon polkemista, jotta epäpuhtauksia ei pääse tulevaan säilörehuun
Karhotus
Karhotuksella tarkoitetaan niittokoneen tai niittomurskaimen tekemien karhojen yhdistämistä, joka tehostaa korjuukonetta huomattavasti.
Rehun korjuu
Rehun korjuuseen on monia eri tapoja, ajosilppuri on yksi niistä, joka on niistä tehokkain. Ajosilppuri kerää rehun karholta ja silppuaa sen hakkurilla 15-40mm pituiseksi silpuksi jonka se sitten puhaltaa kuljetusvaunuun.
Lietteen levitys nurmelle
Lietteen levityksen nurmelle tehdään heti ensimmäisen sadonkorjuun jälkeen. Se voidaan tehdä sijoittamalla tai pintaan levityksenä. Sijoittamalla voidaan levittää veitsillä tai kiekoilla. Pintaan levitys voidaan tehdä joko pelkällä lautasella levitettynä tai letkulevittimellä joka on näistä paljon parempi vaihtoehto, sen sijoittavuuden kannalta. Lietteen pintaan levitys on vähentynyt sijoittamisen tukemisen ansiosta.
Ks. Tärkeimmät rehuvilja-ja nurmikasvilajit ja Rehun mikrobit
Laadukkaan säilörehun aikaansaamiseksi pelto täytyy olla kunnossa vesitaloudeltaan ja ennen kaikkea tasainen. Pellolla on myös hyvä olla viljelykiertoa joka helpottaa rikkakasvi- ja tautipaineita. Nurmen lannoitus voidaan tehdä karjanlannalla ja lisälannoittaa vielä väkilannoitteilla. Karjanlanta tulisi levittää sijoittamalla nurmeen enintään 10cm sänkeen jotta nurmi ei vahingoitu toimenpiteessä ja lanta ei sotke nurmea. Sijoittamalla levitetty karjanlanta ei myöskään sekoitu korjuussa säilörehuun, eikä näin huononna säilörehun laatua. Säilörehun korjuussa säilöntä on sen laadun kannalta tärkein vaihe, joten se täytyy tehdä huolella. Säilöntäainemäärä tulee olla oikea ja laakasiiloihin rehun tiivistäminen riittävää. Säilörehu-analyysi voidaan ottaa myös korjuu vaiheessa, jonka avulla voidaan tehdä karkea ruokintasuunnittelu.
Nurmen perustaminen
Nurmi perustetaan yleensä suojakasvin kanssa. Ennen nurmen kylvöä on torjuttava kestorikat ja tehtävä pellon perusparannukset kuntoon (vesitalous, muodot, kantavuus). Lohko on hyvä myös kalkita. Kylvön yhteydessä tehtävä hivenlannoitus varmistaa hyvän ravinnetason koko nurmikierrolle. Karjanlanta kannattaa myös hyödyntää. Perustamisvaiheessa nurmelle voidaan antaa ravinteita maahan varastoon. Tämä koskee erityisesti fosforia, joka huuhtoutuu helposti pintalevityksessä. Fosforin käyttömäärä riippuu maan viljavuusluokasta. Myös ympäristötukiehtojen fosforin tasaus 5 vuoden ajanjaksolla kannattaa hyödyntää. Nurmi voidaan perustaa suojaviljaan tai ilman suojaviljaa. Suojaviljana yleisimmin on käytetty aikaisin puitavaa ohraa. Suojavilja pyritään kylvämään mahdollisimman aikaisin, jolloin se voidaan puida pitkään sänkeen joka suojaa nurmea. Suositeltava kylvömäärä nurmella on 20-23 kg hehtaarille. Kylvösyvyys on 1-2 cm. Muokkaus tehdään enintään 5 cm asti.
Nurmen viljelyyn tarvittavia koneita
 |
| Kyntöaurat |
 |
| Paluuauramallia |
 |
| Lietekärry, tässä sijoittava multain |
 |
| Joustopiikkiäes |
 |
| Kylvölannoitin, jossa myös heinänsiemenen kylvolaite |
 |
| Jyrä |
Korjuun ajoitus
Kasvuston lohkokohtainen tarkkailu ennen säilörehun korjuuta on ensiarvoisen tärkeää, jotta saadaan selville nurmen optimaalinen korjuuajankohta. Lohkokohtainen korjuusuunnitelma kannattaa tehdä kasvustojen ja peltojen sijainnin pohjalta. Koneet pitää olla jo lähtövalmiina, kun ensimmäinen timotei on tupessa. Pellolle on mentävä tarpeeksi aikaisin.
Niitto
Nurmen katkaisu eli niitto tai niittomurskaus tehdään siihen työhön tarkoitetuilla koneilla. Niitossa nurmi vain katkaistaan ja luoko menee karholle tai levälleen, niittomurskaus tekee myös esimurskauksen koko rehumassalle ja näin noputtaa sen kuivumista karholla.
Niitto tehdään 6-10cm korkeuteen riippuen maalajista ja epätasaisuudesta. Sopiva niittokorkeus helpottaa seuraavia työvaiheita ilman epäpuhtauksien joutumista säilörehuun. Liian lyhyeen sänkeen nitto ei siis kannata. Se on myös tehtävä huolella ilman karhon polkemista, jotta epäpuhtauksia ei pääse tulevaan säilörehuun
Karhotus
Karhotuksella tarkoitetaan niittokoneen tai niittomurskaimen tekemien karhojen yhdistämistä, joka tehostaa korjuukonetta huomattavasti.
Rehun korjuu
Rehun korjuuseen on monia eri tapoja, ajosilppuri on yksi niistä, joka on niistä tehokkain. Ajosilppuri kerää rehun karholta ja silppuaa sen hakkurilla 15-40mm pituiseksi silpuksi jonka se sitten puhaltaa kuljetusvaunuun.
Lietteen levityksen nurmelle tehdään heti ensimmäisen sadonkorjuun jälkeen. Se voidaan tehdä sijoittamalla tai pintaan levityksenä. Sijoittamalla voidaan levittää veitsillä tai kiekoilla. Pintaan levitys voidaan tehdä joko pelkällä lautasella levitettynä tai letkulevittimellä joka on näistä paljon parempi vaihtoehto, sen sijoittavuuden kannalta. Lietteen pintaan levitys on vähentynyt sijoittamisen tukemisen ansiosta.
 |
| Vredo lietteenlevitys sijoittavalla kiekkomultaimella |
 |
| Lietteen levitys letkulevittimellä |
 |
| Väkilannoitteen levitin |
Ks. Tärkeimmät rehuvilja-ja nurmikasvilajit ja Rehun mikrobit
keskiviikko 23. maaliskuuta 2016
Sorkat
Naudan sorkassa kiillekerros pitää kosteuden sorkassa. Sarveissorkka suojaa sorkan sisempiä osia. Sarveisseinämä kasvaa noin 5 mm/vrk. Sarveisen kovuuteen vaikuttavat ympäristöolosuhteet ja sorkkaterveys. Martosorkka on elävää kudosta, jossa on paljon hermoja ja verisuonia. Valkoviivan rakenne on säikeinen. Se yhdistää sorkan kuolleen osan eli sarveisen ja elävän osan eli martosorkan. Valkoviiva on sorkan heikoin rakenne.
Sorkkaterveys
Puhdas navetta ja puhtaat lehmät ovat avainasemassa eläimen hyvinvoinnin kannalta. Nauta pitää vakaasta ja pehmeästä alustasta, joka kertoo jo paljon sorkkaterveyteen vaikuttavista tekijöistä. Sorkkasairaudet jaetaan kolmeen ryhmään: aineenvaihdunnallisiin, tartunnallisiin ja muihin sorkkasairauksiin. Sorkkasairaudet aiheuttavat merkittäviä taloudellisia tappioita lypsykarjatilalla pienentäen maitotuotosta. On myös huomattavaa, että sorkkasairaudet ovat lisääntyneet pihattojen yleistyessä, koska lattiat ovat lähes aina betonia, lannan poisto ei välttämättä ole tehokasta ja eläimillä on samat kulkureitit, jolloin tautien leviäminen on nopeampaa.Kaikilla sorkkasairauksilla on oma aiheuttajamikrobinsa. Näitä mikrobeja on yleensä tarjolla ylen määrin lypsykarjan ympäristössä. Epidemiaksi taudit puhkeavat vasta, kun eläinten ympäristön olosuhteet alkavat heikentää sorkan vastustuskykyä (kosteus, lannassa ja mudassa kahlaaminen sekä hiertymät ja tapaturmat). Kun tautipaine kasvaa riittävän suureksi, tauti leviää erittäin nopeasti.
Mikrobien aiheuttamia sorkkasairauksia:
Sorkkavälin ihontulehdus (interdigital dermatitis)
-aiheuttajana on ulosteen Bacteroides nodosus-bakteeri
-huonot ympäristöolot altistavat helposti sorkkavälin ihontulehdus tartunnalle
-näkyy muutoksena iholla ilman, että jalka on selvästi kipeä
-iholta tulehdus voi levitä päkiäisiin -> tällöin sarveinen kannalta päin irtautuu verisorkasta ->kantasyöpymä
-sorkkavälin syvempi tulehdus aiheuttaa vakavan ontumisen, kuumetta, ruokahalun laskemista, yms.
-sorkkavälissä on tyypillinen haju
-syvissä tulehduksissa tarvitaan antibiootteja yleishoitona
-altistaa eläimen myös muille tartunnallisille sorkkasairauksille
-hoitona kuparisulfaattia sisältäviä sorkkakylpyjä (5 – 10 %: n liuos)
-ihon syvemmän kerroksen tulehdus
-syynä ovat ihon haavoista sisään päässeet kuoliobakteerit kuten Fusobacterium necrophorum
-aiheuttaa märkä ja kostea, ammoniakkipitoinen ympäristö (ensin sorkkavälin ihotulehduksen ja bakteeri menee ihon läpi syvempiiin kudoksiin aiheuttaen vakavan ontumisen)
-sorkkavälin iho voi vaurioitua huonoista rakenteista tai jatkuvasta kosteasta ja epähygieenisestä ympäristöstä
-sorkan yläpuolella näkyy aluksi selvä tuvotus ja eläin on hyvin kipeä, usein myös kuumeinen - parin vrkn sisällä sorkkien välinen iho voi puhjeta ja pahanhajuista märkäeritettä voi purkautua
-antibioottikuuri välttämätön paikallishoidon ja hygienian kohentamisen lisäksi
-prokaiinipenisilliini lihakseen tavanomaisella annoksella 5 päivän ajan tehoaa aiheuttajabakteeriin
-voi levitä hallitsemattomasti koko karjassa -> sairastuneiden eristäminen ja olosuhteiden korjaaminen ovat välttämättömiä toimenpiteitä
-uusi vaiva Suomessa
-mahdollisesti saanut alkunsa tehomaatalouden johdettua suuriin eläinyksiköihin ja ylikuormitettujen laidunten ja pihattojen tultua ulosteiden likaamiksi
-lehmän ruuansulatuksessa mukana spirokeetta-bakteereita, jotka kulkeutuvat ulosteen mukana lehmän jalkoihin ja ovat oletettavasti mukana aiheuttamassa ihon tulehdusta
-osa aiheuttajista on luontaisesti lehmän pötsin bakteereita, vaivaa ei voida täysin torjua
-hoitoina käytetty mm. sorkkakylpyjä ja antibioottihoitoja vaihtelevin tuloksin
-kuparisulfaattikylpyjen kanssa lähes yhtä tehokkaaksi osoittautunut pelkän vesisuihkun avulla jalkojen puhdistaminen
-tehokkaampaa on talviaikainen eläinten ulkoiluttaminen hangessa
-kuuluu ympäristön aiheuttamiin vaivoihin kuten sorkkavälin ihotulehdus ja esiintyvätkin usein yhdessä (sama bakteeri Dichelobacter nodosus)
-sorkan kanta syöpyy -> sarveistaskuja (keräävät likaa)
-aiheuttaa ontumista, jalan asento muuttuu
-hoitona suositellaan sorkanhoidon lisäksi ympäristöolojen kohentamista, sorkkakylpyjä ja talvella ulkoiluttamista hangessa
Sorkkavälin ajotulehdus (interdigital necrobasillosis tai interdigital phlegmon)
-syynä ovat ihon haavoista sisään päässeet kuoliobakteerit kuten Fusobacterium necrophorum
-aiheuttaa märkä ja kostea, ammoniakkipitoinen ympäristö (ensin sorkkavälin ihotulehduksen ja bakteeri menee ihon läpi syvempiiin kudoksiin aiheuttaen vakavan ontumisen)
-sorkkavälin iho voi vaurioitua huonoista rakenteista tai jatkuvasta kosteasta ja epähygieenisestä ympäristöstä
-sorkan yläpuolella näkyy aluksi selvä tuvotus ja eläin on hyvin kipeä, usein myös kuumeinen - parin vrkn sisällä sorkkien välinen iho voi puhjeta ja pahanhajuista märkäeritettä voi purkautua
-antibioottikuuri välttämätön paikallishoidon ja hygienian kohentamisen lisäksi
-prokaiinipenisilliini lihakseen tavanomaisella annoksella 5 päivän ajan tehoaa aiheuttajabakteeriin
-voi levitä hallitsemattomasti koko karjassa -> sairastuneiden eristäminen ja olosuhteiden korjaaminen ovat välttämättömiä toimenpiteitä
Sorkka-alueen ihotulehdus (digital dermatitis)
-mahdollisesti saanut alkunsa tehomaatalouden johdettua suuriin eläinyksiköihin ja ylikuormitettujen laidunten ja pihattojen tultua ulosteiden likaamiksi
-lehmän ruuansulatuksessa mukana spirokeetta-bakteereita, jotka kulkeutuvat ulosteen mukana lehmän jalkoihin ja ovat oletettavasti mukana aiheuttamassa ihon tulehdusta
-osa aiheuttajista on luontaisesti lehmän pötsin bakteereita, vaivaa ei voida täysin torjua
-hoitoina käytetty mm. sorkkakylpyjä ja antibioottihoitoja vaihtelevin tuloksin
-kuparisulfaattikylpyjen kanssa lähes yhtä tehokkaaksi osoittautunut pelkän vesisuihkun avulla jalkojen puhdistaminen
-tehokkaampaa on talviaikainen eläinten ulkoiluttaminen hangessa
Sorkan kantasyöpymä
-sorkan kanta syöpyy -> sarveistaskuja (keräävät likaa)
-aiheuttaa ontumista, jalan asento muuttuu
-hoitona suositellaan sorkanhoidon lisäksi ympäristöolojen kohentamista, sorkkakylpyjä ja talvella ulkoiluttamista hangessa
!
Eläinten hyvinvoinnista ja olosuhteista huolehtiminen on tärkeää. Eläinten liikkumista tulee tarkkailla ja huolehtia sorkkahoidosta. Sorkkien puhtaus vaikuttaa myös utareiden puhtauteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)